Kroppa ahdistusta

Viimeisen kuukauden aikana olen lihonut kolme kiloa joista kaksi nyt joululomalla. Se näkyy tosi selkeästi ja ahdistaa katsoa omaa peilikuvaa. Ahdistaa ihan helvetisti mennä ihmisten ilmoille. Olen kuitenkin luvannut mennä kavereiden kanssa kaupungille. En tiedä yhtään miten selviän siitä.

Olo ei olisi niin kamala, jos olisin päässyt salille ja uimaan. Vanhemmat eivät kuitenkaan luota, että osaan ajaa sinne itse ja kuulemma minua ei voida viedä erikseen. En tajua mikä siinäkin on ongelmana, koska pikkusiakin kuljetetaan kokoajan paikasta toiseen.

Joka ikinen päivä olen syönyt vähintään 3000 kaloria, joten ei ole mikään ihme, että olen lihonut. En ole pystynyt taistelemaan ahmimiskohtauksia vastaan ja en voi oksentaa, koska aina on joku kotona. Jos meillä olisi vain yksi vessa voisin tehdä niin, mutta koska on kaksi vessaa, äänet kulkevat putkia pitkin toiseen. Miten olen tästäkin saanut aikaiseksi näin suuren ongelman?

En kestä itseäni enää. Edellisen kerran kun olin näin ahdistunut ulkonäöstäni, en syönyt moneen päivään ollenkaan ja muutaman viikon söin maksimissaan 500 kaloria päivässä. Toki silloin oli ahmimiskohtauksia, mutta pääsääntöisesti söin vain tuon verran. Olin silloin kuitenkin opistolla ja siellä on helpompi olla syömättä. Tänään alkaa kuitenkin syömisen rajoittaminen ja liikunta. On vain pakko tehdä asialle jotain.

Takaisin ainakin toistaiseksi

Kirjoitin viimeksi kesällä. Silloin olin varma, että en enää koskaan kirjoita tänne. Olen purkanut pahaa oloa (silloin tällöin hyvääkin) ns. Angsti Instaani. En kuitenkaan saa siellä kerrottua puoltakaan asioista. Joten... Olen palannut. Ainakin toistaiseksi.

Syksy tiivistettynä:

Elokuussa täytin 18. Täysikäisyydestä ei ole ollut minulle juurikaan mitään hyötyä, sillä en ole vieläkään ostanut alkoholia ja tupakkaa ostin kaverille vain siitä syystä, että halusin kokeilla. Baariinkaan kukaan ei ole vieläkään lähtenyt kanssani. Sain ajokortin vasta kaksi päivää sitten ja olin siinä vaiheessa ollut täysikänen päälle neljä kuukautta. Olin monta kertaa jo luovuttamassa koko kortin suhteen, mutta nyt kun se on, olen tyytyväinen, että kestin sen kaiken paskan.

Elokuussa alkoi myös koulu. Olen ollut pääsääntöisesti kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa, sillä valmistun 1,5 vuodessa eli puolet nopeammin kuin muut luokkalaiseni. Tämä johti siihen, että oma luokka ei hyväksynyt minua joukkoonsa. Tilanne helpottui hiukan joululoman lähestyessä, mutta edelleen saan paskaa niskaan joka välissä.

Molemmat kämppikseni vihaavat minua. Toinen on tuntenut minut päälle kolme vuotta. Alkuun olin hänen kanssaan samassa huoneessa, mutta lääkärintodistuksella sain oman huoneen solun toiselta puolelta. En ihan tiedä miksi hän vihaa minua, mutta olen varmaan tehnyt jotain tosi väärin. Toinen kämppis hermostui kun puutuin siihen, että hän käytti astioitani, kävi suihkussa poikaystävänsä kanssa jne. 

Koko syksyn koulujutut ovat dominoineet elämääni. Olen tehnyt tosi paljon itsenäisiä tehtäviä ja etenen nopeampaan kuin monet olisivat uskoneet. Pääsyy siihen miksi teen niin paljon töitä on se, että haluan vittuun tuolta. On siellä opiskelussa hyvätkin puolensa, mutta tuo on aivan liian helppoa minulle ja haluan jo päästä jatko-opiskelemaan. 

Viikonloppuna en jaksa nähdä kavereita, koska ympärilläni on vuorokauden ympäri sata ihmistä. Kotona haluan vain olla ja nauttia rauhasta. Onneksi minulla on ihanat ystävät jotka ymmärtävät tämän.

Perheen kanssa menee hyvin. Tai no paremmin kuin ikinä. Pystyn puhumaan asioista avoimemmin kuin ennen. Edellinen itsemurhayritys toi meidät lähemmäs toisiamme. Myös se, että emme ole kokoajan yhdessä edistää asiaa.

Pääsääntöisesti olen voinut paljon paremmin. Lääkitys kaksisuuntaiseen on auttanut. Joten olen vihdoin joutunut hyväksymään, että minulla on sairaus josta en voi koskaan parantua. Huonot hetket ovat edelleen hunoja, mutta ne eivät enää ole ihan niin yleisiä ja harvemmin niin voimakkaita hyppyjä tunnetilasta toiseen tapahtuu.

En ole viiltänyt pariin kuukauteen. Se on tuottanut tuskaa, mutta ajatus siitä, että saan tatuoinnin on pitänyt minut erossa siitä. Kyllä, vanhempani vihdoin hyväksyivät ajatuksen tatuoinnista ja olemme joululomalla menossa katsomaan millaisen voisin ottaa.

En vieläkään hyväksy, että minulla olisi syömishäiriö. Kaikista ongelmistani suurin on kuitenkin tällä hetkellä ongelmani ruuan kanssa. Syksyn aikana painoni on tippunut yli 10 kiloa. Tiedän, että olisin pystynyt parempaan, mutta ahmiminen on vaikuttanut asiaan. Oksennan nykyään aina kun olen ahminut, jos en ole kotona tai jos kukaan ei ole kotona. Joulu on ollut tämän suhteen täyttä helvettiä, mutta en lähde siitä nyt tässä kertomaan lisää.

Voisin kertoa niin paljon lisää, mutta en tiedä mistä aloittaa.. Tässä tiivistettynä koko syksy. Jos haluatte tietää jotain enemmän, kysykää. Olisi niin paljon helpompi kertoa asioista, jos tietäisin mitä haluatte tietää.

Vituttaa niin saatanasti.

Okei en kirjoita tänne ihan hetkeen mitään. Joku on löytänyt blogini tai sitten joku teistä on alkanut levittämään asioitani. Arvostaisin suuresti, että se joka niin on tehnyt kertoisi asiasta. Koskee myös anonyymejä lukijoita. En ole varsinaisesti vihainen, mutta erittäin pettynyt. Ihan vain koska nyt minulla ei ole enää paikkaa johon kirjoittaa.

Taidan aloittaa päiväkirjan pitämisen. Harmittaa koska olen luottanut teihin. Olen halunnut pitää teidät ajan tasalla kaikesta.

Menin juttelemaan seurakunnan työntekijän kanssa, koska olen menossa isoseksi lastenleirille. Sainpa sitten häneltä kuulla kuinka minusta liikkuu huhuja ja kuinka olen laittanut blogiini hurjiakin kuvia. Jouduin näyttämään käteni ja vakuuttelemaan, että pystyn työskentelemään lasten kanssa. En usko, että kukaan tuttu on löytänyt Instagramtiliäni johon jaan asioitani enemmän kuin normi tililleni, mutta nyt joudun tarkistamaan jokaisen seuraajan ja siinä on ihan kiitettävästi hommaa. Ikävä kyllä täällä en voi kertoa asioistani enää juuri ollenkaan, koska en tiedä ketkä lukevat tätä anonyymisti.

Joten jos haluat jatkaa tämän lukemista, kerro siitä minulle niin lisään sinut lukijakai kun vaihdan tämän yksityiseksi parin päivän päästä. Myös anonyymit lukijat voivat pyytää päästä lukemaan. Tiedän, että anonyymejä on useitakin, koska sivunkatseluja tulee lukijoiden määrään suhteutettuna paljonkin. Jos haluat jatkaa lukemista, kommentoi tai laita minulle viestiä.

Kiitos.

Kaksisuuntainen ja syömishäiriö?

Okei..

Ravintoterapeutin mielestä minulla on syömishäiriö. Anteeksi mitä vittua? Olen yli 10 kiloa ylipainoinen. Olen täynnä läskiä. En jotenkin tunnista itselläni syömishäiriötä.

Toisaalta minulla on ihan hirveästi syömishäiriöpiirteitä. Ruokailut ahdistavat ja en osaa syödä normaalisti. Viime päivät olen ahminut ja aloittanut oksentamisen yli vuoden tauon jälkeen. Osastolla taas söin ihan mitättömän vähän (muiden mielestä). Itselleni määrä riitti paremmin kuin hyvin. Sain joka ruokailusta hirveän ahdistuksen aikaiseksi. Ei minulla silti ole syömishäiriötä!

Osastolla jouduin noudattamaan ruokasuunnitelmaa joka minulle tehtiin, mutta siinä oli ihan liikaa ruokaa joten kotona en ole sitä noudattanut. Olen kyllä syönyt ihan liikaa. Monena päivänä on mennyt yli 3000 kaloria kurkusta alas. Olen lihonut kaiken taas takaisin ja tuntuu niin pahalta. Silti en saa syömistäni kuriin. Tänäänkin olen jo syönyt aamulla rahkan ja kolme rieskaa ja nyt vielä subissa aterian. Tiedän, että illalla alan taas ahmia. Yritän pitää itseni kurissa mutta en tunnu onnistuvan siinä.

Niin siis tosiaan pääsin perjantaina kotiin. Osastolla ollessa mieliala lähti nousemaan. Minulla todettiin vihdoin kaksisuuntainen ja aloitettiin siihen lääkitys. Toivon, että siitä on jotain hyötyä.

Osastolla olosta ei ole paljoa kerrottavaa. Olin paljon kavereiden kanssa, soitin kitaraa ja esiinnyin kaverin kanssa, väritin värityskirjaa, katsoin Housen ensimmäisen kauden kolmessa päivässä, kävin käsityöläismuseossa jne. Yhtenä iltana näin kun kaveri kuristi itsensä tajuttomaksi. Se oli pelottavaa. Muuten tämä osastoreissu oli ensimmäinen josta on ollut paljon hyötyä.

Viikonloppuna olin Puuhamaassa ja tein iskän kanssa kaikkea kivaa. Maanantaista eteenpäin olen ollut niin maassa, että en ole jaksanut tehdä muuta kuin maata peittojen alla. Olen perunut lähes kaikki menoni. Eilen jaksoin käydä töissä, mutta muuten en ole jaksanut tehdä mitään. Erona aikaisempaan on kuitenkin se, että en ole edes miettinyt viiltämistä tai kuolemaa suuremmin. Se yliannostus herätti minut siihen miten paljon satutan läheisiäni. En tule koskaan parantumaan kaksisuuntaisesta, mutta toivon, että saan lääkityksellä yms. mielialavaihtelut tasoittumaan ja että pystyn elämään normaalia elämää.

Fuck this shit

Näin eilen kun kaveri yritti tappaa itsensä. Tänään hoitajat ovat pakottaneet syömään. Toisin sanoen menee ihan loistavasti.

Tavallaan tämä kerta osastolla on erilainen. Minulla on täällä kaksi hyvää ystävää ja en joudu juurikaan olemaan yksin. Minulla on parempi lääkäri joka oikeasti haluaa auttaa. Yritän ottaa tästä kaiken irti, mutta toistaiseksi paha olo on vaiheuttanut asiaa.

Minulle käytännössä diagnosoitiin kaksisuuntainen ja se selittäisi paljon. Aloitin siihen jonkun uuden lääkkeen, mutta se alkaa vaikuttaa aikaisintaan viikon kuluttua. En ole ihan varma, mutta se lääke taisi olla lamictal.

Tuleepas paskaa tekstiä.. tulin vain päivittelemään kuulumisia.

Ainiin! Olen yrittänyt ottaa uudelleen yhteyttä niihin kavereihin jotka ovat katkaisseet välit minuun. He ovat minulle edelleen tärkeitä ja haluaisin jutella heidän kanssaan asiat selviksi. Kukaan ei kuitenkaan halua. Taidan olla aika paska ihminen kun minuun katkotaan välit.. enkä mitenkään aika. Olisi vain kiva puhua asiat selviksi. Lähinnä haluaisin tietää mitä tein väärin.

Pitää taas viedä kännykkä takaisin hoitajille. Käyn varmaan oksentamassa sen jogurtin joka minut pakotettiin syömään. Eipä minulla tällä kertaa muuta ole kerrottavaa.

I got through the day

Tänään on ollut välillä ihan järkyttävä olo ja välillä jopa ihan siedettävä. En jaksa kertoa kaikkea mitä on tapahtunut, koska ei teitä oikeasti kiinnosta.

Lastentautienosastolla on aika hämmentävää olla. Tai kun täytän kuitenkin kohta 18. Jos täytän.. Tämä huone on tavallaan söpö. Seinillä on eläimiä ja muumitaulu. Jouduin eristykseen joten en ole nähnyt lapsia. Eristykseen jouduin, koska olin silloin joskus Tayssissa ja siellä oli sairaalabakteeri.

Hyi helvetti että on paskaa tekstiä!

Jokatapauksessa. Huomenna on keskustelu psykologin ja lääkärin kanssa ja pääsen ehkä turkuun osastolle. Outoa sanoa pääsen.. tai no joudun, mutta samalla haluan sinne. Lähinnä koska en pärjää kotona ja ottaisin vain uuden yliannostuksen.

Hoitajat täällä ovat mukavia. Toki heistä huomaa, että he ovat työskennelleet lasten kanssa. Yksikin hoitaja puhui pöpöistä pöppöröinä tms!

Okei ei tämän tekstin kirjoittamisesta tule mitään. Yritän huomenna saada aikaiseksi jotain parempaa. Ainakin tulen kertomaan miten kävi keskustelussa.

It was close

Olen tällä hetkellä sairaalan lastenosastolla tarkkailussa. Otin liikaa lääkkeitä, mutta sanoin äidille. Olen niin vitun paska. En osaa edes itseäni tappaa.

Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan

Maanantai

klo. 0.32

Laitan äidille viestiä:
En haluis tähän aikaan herättää sua mut mul on ihan hirvee olo ja en saa tätä helpottaa. Voiks viedä mut päivystykseen tai jotain? En tiiä ottaako ne mua osastolle mut just nyt se on se paikka johon haluisin..

klo. 0.36

Olen itkenyt monta tuntia. Olo on ihan järkyttävä. Viilsin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Sain laitettua äidille viestiä. Hän tulee huoneeseeni ja pyytää alas juttelemaan kanssaan. Näytän hänelle kirjeen jonka kirjoitin vanhemmilleni. Äiti lupaa viedä minut päivystykseen.

klo. 0.48

Auto pysähtyy sairaalan pihaan. Olen edelleen ihan sekaisin. Jotenkin saan itseni ulos autosta.

klo. 0.51

Soitan ovikelloa ja hoitaja tulee päästämään meidät sisälle. En saa sanaa suustani, koska ahdistus on niin korkea. Äiti sanoo hoitajille, että tulimme sinne etten tekisi itselleni mitään lopullista.

klo. 2.14

Lääkäri ottaa minut vastaan. Keskustelemme hetken. Tähän mennessä lääkkeeni ovat vihdoin alkaneet vaikuttaa ja olen jo ihan rauhallinen. Taistelen nukahtamista vastaan ja yritän parhaani mukaan selittää oloani. Lääkäri ei tee mitään. Hän tarjoaa minulle mahdollisuutta jäädä sairaalaan yöksi, mutta mitä hyötyä siitä olisi?

klo. 2.26
Lähden kotiin. Päässäni pyörii vain ajatus siitä miten en saa apua vaikka pyydän sitä. Annan itselleni vielä yhden tilaisuuden. Ehkä lääkärini auttaisi minua jotenkin.

klo. 3.00
Edelleen voin huonosti, mutta monen yön valvominen ja normaalia isompi lääkeannos pakottavat minut nukahtamaan. Näen unta eri keinoista tappaa itseni. Sekin on kuitenkin parempi kuin ei unta ollenkaan. Sain edes hetkeksi unohtaa tämän maailman.

klo. 12.47
Äiti tulee huoneeseeni kertomaan, että soitti lääkärilleni. Herään tähän joten unenpöpperöisenä en tajua mitä hän sanoo. Jotain siitä, että lääkäri soittaa seuraavana päivänä. Tämä tarkoittaa sitä, että pitää pärjätä kotona vielä ainakin yksi päivä.

klo. 14.00
Äiti pakottaa minut lähtemään enon synttärilounaalle. Ahdistus oli jo valmiiksi korkealla ja tämä ei ainakaan auta.

klo. 15.00
Näemme enon kanssa ja menemme syömään. Pakotan hymyn naamalleni. En muista koska olisi ollut näin vaikea esittää iloista. Puhe ympärilläni on pelkkää mössöä. En malta odottaa kotiin pääsyä.

klo. 22.06
Makaan sängyssä. Lääkkeet ja väsymys tuntuvat kerrankin auttavan minut uneen.

Tiistai

klo. 10.36
Herään ahdistukseen. Ahdistus on niin sietämätöntä, että en pysty olemaan paikoillaan.

klo. 10.39
Viillän. Käteni alkaa näyttää tosi pahalle. Haluan viiltää enemmän ja syvemmälle. En jaksa enää taistella itseäni vastaan.

klo. 14.46
Jään yksin kotiin. Loistava tilaisuus viiltää lisää. Ensin tutkin kuitenkin kaapit ja etsin käsiini kaikki lääkkeet jotka eivät ole lääkekaapissa. Löydän tarpeeksi itseni tappamiseen. Harkitsen niiden ottamista. En kuitenkaan halua Marjon joutuvan näkemään minua kun olen ottanut kaikki ne. Täytyy siis odottaa yötä.

klo. 14.53
Kädessäni ei ole enää tilaa jäljellä. Pitäisi viiltää käden päälipuolelle. Säästän sitä tilaa kuitenkin myöhemmäksi. Ahdistus ei lievene millään joten viillän varmaan vielä illallakin.

klo. 15.32
Kirjoitan tätä. Takaraivossa on kokoajan ajatus kuolemasta. Tänä iltana otan nuo lääkkeet. Tänä iltana kaikki on vihdoin ohi. En saanut apua kun sitä pyysin, joten muuta keinoa pois tästä olosta ei ole. Olen pahoillani..

Letter to my parents

En tiedä miksi jaan tämän tänne, mutta tässä kuitenkin on kirje jonka aion antaa vanhemmilleni. Haluan heidän tietävän totuuden.

En osaa aloittaa oikein mistään. Pelkään kai liikaa menettäväni kaiken vapauden jota olen saanut. En halua lopettaa autokoulua, haluan nähdä ystäviäni jne. Mutta ymmärrän kyllä, jos ette anna minun enää liikkua vapaasti ja ymmärrän, että ette tee sitä pahuuttanne vaan pitääksenne minut turvassa. Kuitenkin paras tapa auttaa minua on antaa minun elää elämääni niinkuin ennenkin.

Miksi siis pelkään, että menetän vapauteni?  Kai se johtuu siitä mitä aion teille nyt kertoa.

En voi hyvin. En todellakaan.. Joka päivä on pieniä parempia hetkiä, mutta suurimman osan ajasta yritän vain esittää voivani hyvin. En ole uskaltanut pitkään aikaan kertoa totuutta ja tämän kertominen ei ole helppoa nytkään. Jo tämän kirjoittaminen nostaa ahdistuksen astetta korkeammalle.

En koe olevani hyvä tytär tai hyvä sisko. Lähinnä koska aiheutan huolta ja hölmöilen.  Ehkä olen yrittänyt uskotella itsellenikin voivani paremmin jotta en taas satuttaisi teitä. Olen niin pahoillani siitä, että olen tällainen..

Olen saanut kaiken ja enemmänkin. Päällisin puolin kaiken  pitäisi siis olla hyvin. Minulla on opiskelupaikka, rakastava perhe ja kaverit jne. Jostain syystä olen silti ihan rikki. Yritän jaksaa teidän takianne, mutta päivä päivältä alkaa olla vaikeampaa taistella itseäni vastaan.

Kuolema pyörii päässäni lähes tulkoon kokoajan. Minulla voi olla hauskaa ja päivä on voinut mennä hyvin, mutta silloinkin pahat ajatukset valtaavat mieleni. Olen yrittänyt opetella työntämään ne ajatukset syrjään ja useimmiten onnistunutkin siinä. Siitäkin on vain tullut vaikeampaa ja vaikeampaa. Olin lähes kaksi kuukautta viiltämättä. Tiedän, että se ei teistä tunnu paljolta, mutta se on tosi paljon. Voinnin huononnuttua en vain jaksanut enää pistää itseäni vastaan. Oli pakko saada jostain helpotusta. Tiedän, että viiltäminen ei ole terveen ihmisen tapa, mutta se on addiktio josta minun on vaikea päästä eroon.

Voin vain kuvitella miten vaikeaa teille on kun en ala voimaan paremmin. On varmaan ihan uskomattoman vaikeaa seurata sivusta kun oma lapsi voi pahoin ja satuttaa itseään. Olen todella pahoillani kaikesta mitä pistän teidät käymään läpi.

Voisimpa vain olla se sama iloinen Merja joka olin vielä kolme vuotta sitten.

Olen saanut ammattiapua ja te olette olleet tukenani,  kiitos siitä. Juuri nyt tarvitsen tiiviimpää apua. En tiedä ottaisivatko ne minua osastolle, mutta tuntuu, että en juuri nyt pärjää kotona.

Tiedän, että pudotin taas pommin. Anteeksi.. oli vain pakko saada kerrottua. En halua enää valehdella.

Rakastan teitä ihan hirveästi 💕

I can see the fat in my cuts

En tiedä jaksanko edes huomiseen. Viilsin vuoden tauon jälkeen reiteen. En tarpeeksi mutta viilsin kuitenkin. Voisin samantien tappaa itseni. En tiedä mikä minua estää tekemästä niin. Olen ajatellut itsemurhaa jo kolme vuotta. Olisi jo aika tehdä asialle jotain.

Ilta saapuikin niin äkkiä

Ilta saapuikin niin äkkiä
kirkkaana aamu nyt jo hämärä
Niin jäikin päivän matka lyhyeksi
mä olen tässä, otathan mut syliisi

Kun varjo musta kaiken yli käy
ei valon pilkahdusta missään näy
Mä käden laitan käteen ystävien
kuuletko kun hiljaisuuskin tekee sen?

On meitä täällä heikkoa niin monta
surun alla aivan voimatonta
Sanat haihtuivat, vain toivo jäljellä
pidät huolta minustakin pienestä

Ei pelkoa oo rakkaudessa
mä tahdon kiinni siihen tarrata
Voin nukahtaa ja luottaa rauhaisasti
aamuun asti pidät huolta minusta

On meitä täällä heikkoa niin monta
surun alla aivan voimatonta
Sanat haihtuivat, vain toivo jäljellä
pidät huolta minustakin pienestä

I'm not afraid of killing myself. I'm afraid of failing

En edes tiedä miten aloittaisin. On pitänyt jo kauan kirjoittaa. En vain osaa enää pukea asioita sanoiksi. Haluaisin kertoa teille niin paljon, mutta jokin estää minua kertomasta asioistani kenellekään. Jopa psykologini luulee että voin hyvin.

Kuolema on alkanut pyöriä päässäni entistäkin enemmän. En ole viiltänyt 10 päivään, mutta tänään en taida pystyä enää taistelemaan itseäni vastaan. Tekisi niin mieli päättää tämä kaikki. Ainut mikä estää minua on pelko epäonnistumisesta.

Kaikki ihmiset tuntuvat lähtevän luotani. Leirejä ja levytystä lukuunottamatta en ole nähnyt kavereita kuin kaksi kertaa kesän aikana. Olen aina välillä yrittänyt ottaa yhteyttä ihmisiin, mutta kukaan ei vastaa. Tiedostan olevani paska ihminen, mutta luulin hetken ajan että ystäviäni oikeasti kiinnostaisi. Mitä minä tein väärin?

Pääsin opiskelemaan. Pitäisi kai olla innoissaan, mutta oikeasti vain väitän olevani. Olin laskenut sen varaan, että en pääse ja saisin syyn tappaa itseni. Nyt kaiken pitäisi olla hyvin ja minun pitäisi suunnitella tulevaisuutta. Oikeasti en jaksa miettiä elämääni edes huomiseen asti.

Miksi en voi kertoa kenellekään tästä? Haluaisin vain jonkun halaavan minua ja sanovan, että kaikki muuttuu paremmaksi. Ei kuitenkaan ole ketään joka tekisi niin. Olen taas niin yksin.

Huomenna olen menossa perheen ja muutaman kaverin kanssa megazoneen. Jos en olisi menossa, olisin jo pyytänyt vanhempiani viemään minut päivystykseen. En kuitenkaan voi tuottaa pettymystä kaikille.

Jos jotain positiivista pitää kertoa niin olen lähentynyt Marjon kanssa huomattavasti. Hän haluaa tehdä kanssani kaikkea ja eilen sydämeni suli kun hän laittoi hyvän yön toivotuksen ja sydämen minulle. Ei hän ole koskaan ennen tehnyt mitään niin kultaista.

Miten saisin tämän itkun loppumaan? Olen itkenyt jo pari tuntia ja olo sen kuin pahenee. Tunnin päästä olen menossa iskän kanssa ajotunnille ja siihen mennessä minun pitäisi saada hymy taas pakotettua naamalle, koska ajaessa unohdan edes hetkeksi pahan oloni. En halua jättää sitä välistä, mutta jos iskä näkee minut tällaisena en saa istua auton rattiin.

Toivottavasti teillä menee paremmin kuin minulla!

Now I remember why I did it to my arm

Sinne meni 36 päivää viiltelemättä. Kun puolen tunnin yrittämisen jälkeen sain kolme terää irti, en voinut kuin hymyillä. Tiedän, että 36 päivää on pitkä aika ja olisi pitänyt jaksaa kauemmin, mutta sillä hetkellä sillä ei ollut merkitystä. Olen koko päivän miettinyt viiltämistä ja vaikka sillä hetkellä kun sen twin oli hyvä olla, minun oli vain pakko tehdä se.

En ole ikuisuuteen viiltänyt nilkkaan ja nyt muistan miksi en. Se sattuu niin helvetisti enemmän kuin käsi. Toisaalta eipähän tarvinnut viiltää niin paljon.

En uskalla kertoa kenellekkään, koska tiedän kaikkien olevan pettyneitä minuun. Ihmiset ympärilläni tuntuvat myös luulevan, että voin paremmin, joten miksi murtaa se illuusio? Ehkä juuri siksi, että en uskalla kertoa kenellekään, kerron tänne. Tiedän, että muutama kaverini saa tietää tätä kautta, mutta pakko saada kertoa johonkin.

Olo on heitellyt huomattavasti viimeaikoina. Esim. Maanantaina menin tyttöleirille ja olin tosi iloinen kun taas perjantaina olin partioleirillä ja lähdin kotiin, koska olin itkenyt monta tuntia pahaa oloani. Mielialat heittelevät siis ihan helvetisti.

Enää ei kestä montaa päivää niin tulee tieto pääsenkö opiskelemaan. Tavallaan toivon, että en pääse, sillä silloin saisin tekosyyn tappaa itseni. Tällä hetkellä ei ole mitään syytä sille, että haluan kuolla, sillä elämässäni on päällisin puolin kaikki hyvin. Itselleni voin kyllä perustella montakin syytä miksi pitäisi kuolla, mutta ne eivät ole tarpeeksi päteviä syitä, jotta muut ymmärtäisivät.

Kadotin taas punaisen langan tekstistäni, mutta oli pakko kertoa jonnekin ja tiedän, että te ette ala vihata minua, vaikka kertoisinkin mitä tein.

I have done so much in a very short time

Noin viikon on mennyt pääosin paremmin. Toki tässä yksi päivä meinasin sortua viiltämään kun oli niin paska olo ja muutenkin on tosi huonoja hetkiä, mutta olen tehnyt niin paljon kaikkea mukavaa, että olen jotenkin selvinnyt.

 Olen nyt ollut kuukauden viiltämättä. Vaikka onkin mrnnyt paremmin, arpien haalistuminen tuntuu tosi pahalle. Jos ei olisi kesä, en edes yrittäisi lopettaa. Odotan jo syksyä, että saan taas tehdä jotain.

Olen tehnyt paljon kaikenlaista. En jaksa kirjoittaa kaikesta, sillä en edes muista mitä kaikkea. Pääpiirteittäin voin kertoa, että olen mm. käynyt juoksemassa extremerunin, syöttänyt neljä viikkoisia kissanpentuja, lopettanut lihan syönnin ja käynyt kaverin ylppäreissä. Tällä hetkellä olen tyttöleirillä isosena ja täältä lähden lähes suoraan partioleirille josta menenkin levyttämään.

Haluaisin kirjoittaa enemmän ja minulla onkin luonnoksissa kesken tekstejä jotka yritän muokata julkaisukelpoisiksi. Ajattelin kuitenkin tulla ilmoittamaan olemassa olostani.

Hyvää yötä !

I might have lost one of my best friends, and only because I am stupid

Ihmisillä ympärilläni on tapana kadota johonkin. Yleensä kun sanon tai teen jotain väärin. Olen paska ihminen, mutta tämä ainakin todistaa sitä taas.
En varsinaisesti tiedä mitä tapahtui, mutta yksi ystävistäni on ilmeisesti katkonut välit minuun. Olen pahoillani ja pyysin anteeksi, mutta sillä ei tunnu olevan merkitystä. Muistatteko kun joskus menetin ysätävän kun kerroin hänen ongelmistaan hänen siskolleen? No nyt taisin menettää ainoan ihmisen joka minua ja sitä ihmistä on yhdistänyt.

Kolme vuotta tuntuu valuneen viemäristä alas. En tiedä onko ystäväni valmis luopumaan minusta, mutta minä en ole hänestä. En vain enää tiedä mitä tehdä.. Ymmärrän, että hän haluaa minusta eroon. Kukapa ei haluaisi. Silti tuntuu pahalta.

Olen myös ihan tajuttoman huolissaan tästä ihmisestä. Hän ei syö kunnolla, satuttaa itseään, masennus ja ahdistus ottaa hänestä valtaa ja hän ei kerro ammattilaisille oikein mitään. Pelkään, että hän tekee itselleen jotain. Pelkään, että hän ei saa apua. Pelkään, että hän katkoi välit minuun osittain siksi, että voi kuolla satuttamatta monia ihmisiä ympärillään.

Minuun sattuu jo..

Tiedäthän, että olet minulle rakas? Vaikka et haluaisikaan enää olla ystäväni, älä unohda sitä, sillä se ei tule koskaan muuttumaan.

17 days

En ole viiltänyt 17 päivään. 17 erittäin pitkään ja hankalaan päivään. Yritän taistella itseäni vastaan, mutta se on ihan helvetin vaikeaa. Olen yrittänyt keksiä paikan johon viiltää ilman, että muut huomaavat. Kesän takia en keksi sellaista paikkaa ja ahdistaa kun en voi tehdä itselleni mitään.

Olen kirjoittanut kirjeitä lähimmäisilleni. Olen yrittänyt valmistautua siihen, että kuolen. En tiedä koska tai miten, mutta jotenkin helpottaa suunnitella.

Tuntuu, etää olen merkityksetön kaikille ja että vain rasitan kaikkia puhumalla asioistani. Kaverini hermostuvat minulle jatkuvasti kun olen niin jästipää ja yksi kaverini ei tunnu haluavan edes olla tekemisissä kanssani. Kaikki vain koska sanoin hänelle pahasti. Olen vain niin paska ihminen, että satutan ympärilläni olevia ihmisiä. Jos kerran satutan ihmisiä muutenkin, miksi en voisi satuttaa heitä viimeisen kerran, sen jälkeen ihmiset eivät enää joutuisi kestämään kaikkea paskaa jota heille aiheutan.

Olen lihonut aika selvästikin ja ällötän itseäni. Tänään olen saanut syömiset pidettyä kurissa ja nyt on vain pakko alkaa laihduttaa. En kestä itseäni enää.

Tekisi mieli vain luovuttaa.

I already told you falling is easy. The problem is getting back up

Voisin ihan hyvin tappaa itseni. En jaksa nousta täältä pohjalta. Aina kun menee paremmin, edes pienen hetken, jotain tapahtuu ja putoan takaisin pohjalle. Mielessäni tapan itseni milloin milläkin keinoin. Miksi en kuitenkaan tee oikeasti mitään?

Dissosioin yhä useammin. Juuri niinä hetkinä pääni sisällä teen itselleni jotain. Äskenkin kuristin itseni hengiltä. Läheskään aina en muista mitä pääni sisällä tapahtuu, mutta jotkin kerroista jäävät päähäni. Ei sitä pahuutta voi sanoin kuvata. Jos vain joku näkisi pääni sisään ja auttaisi ja ymmärtäisi.

En halua puhua kenellekään tästä. Tai haluaisin, mutta kavereita olen rasittanut jo tarpeeksi. Maanantaina on aika taas hoitajalle, mutta en tiedä osaanko sielläkään sanoa mitään.

Pään sisällä on taas niin iso sotku, että en pysy yhtään mukana siitä mitä ajattelen.

I should have killed myself already

Miten niin lyhyessä ajassa voi tapahtua niin paljon?

Vappu meni itkiessä ja kuolemaa miettiessä. Lauantaina menin kuoroleirille. Lähdin sinne hyvillä mielin, mutta jotain tapahtui. En osaa kuvata sitä muuten kuin että sekosin. Viilsin ja itkin ja puhuin siitä miten loppu olen. Kuoronjohtaja soitti sinne ambulanssin ja siinä sitten kivasti taas pitkästä aikaa päädyin päivystykseen. Ne ambulanssin hoitajat lupasivat, että saan apua ja että en ole yksin. Olin ihan varma, että tapan itseni jos pääsen kotiin. Ja kotiinhan se lääkäri minut pisti.. Aino ja Tuuli yrittivät saada minut osastolle turvaan, mutta en päässyt sinne.

Aino ja Tuuli pyysivät porukoita ratsaamaan huoneeni. Äidille riitti kuitenkin, että itse annoin terävät asiat pois. Arvatkaa kaksi kertaa pystyinkö luopumaan kaikista teristä. Viillän kerta toisensa jälkeen syvemmälle ja päivystyksessä hoitaja liimasi muutaman haavan kuntoon.

En käsitä miten, mutta onnistuin kirjoittamaan vanhemmilleni kirjeen jossa kerroin vähän taustaa siitä miksi sairastuin (tai miksi luulen että sairastuin) ja siitä miten paha olo minulla jatkuvasti on. Nyt vanhempani tietävät edes hiukan paremmin.

En tajua miten minulla voi olla niin hyviä ystäviä. Aino tuli kanssani ambulanssiin ja Tuuli ja Elli ajoivat perässä. Aino ja Tuuli istuivat kanssani päivystyksessä ja tukivat minua. Mitä olen tehnyt ansaitakseni noin ihania ystäviä? En mitään. On varmaan tosi rankkaa kun he joutuvat kokoajan kestämään säätöjäni.

En tiedä miten kestin lauantai-illasta tähän päivään asti. Olen niin loppu. Paha olo ei jätä hetkeksikään rauhaan. Miksi en ole jo luovuttanut? En enää edes yritä luvata kenellekään, että en tee mitään, koska tiedän, että en välttämättä pysty sitä lupausta pitämään.

Ready to give up

Olen ihan loppu. En jaksa tehdä mitään. Itken pienimmästäkin asiasta. Pienikin vastoinkäyminen tuntuu maailman lopulta. Ajatukseni pyörivät kuoleman ympärillä.

En jaksa enää tätä elämää..

Viillän ja viillän, mutta ei tunnu missään. Olen jo käytännössä kuollut. Miksi en siis tappaisi itseäni? Saan ihmiset ympärilläni huolestumaan, mutta en enää jaksa välittää siitäkään. Kaverini tietävät kuinka rikki olen. En enää jaksa piilottaa sitä. Haluaisin vain huutaa koko maailmalle kuinka loppu olen ja kuinka en jaksa enää.

Hermostun ihmisille yhä useammin. Puran sen itseeni. Vihaan itseäni enemmän kuin mitään muuta. Löin poskipäähän mustelman, koska suutuin itselleni. En enää jaksa pitää asioita pääni sisällä ja olenkin sanonut kavereille pahasti vaikka en tarkoitakkaan pahaa.

En tunne mitään, mutta samalla tunnen liikaa. En jaksaisi millään edes tähän iltaan asti. Kumpa vain olisi keino kadota maailmasta jälkiä jättämättä.

En saa ajatuksistani kiinni sitä vertaa, että kirjoittaisin mitään järkevää. Olisi niin paljon asioita joista kertoa, mutta kaikki tuntuu niin merkityksettömältä.

Ensi viikko pitää vielä jaksaa, sitten voin luovuttaa.

it's not me, it's someone else

En tunnista itseäni katsoessani peiliin. Olen alkanut pitää kasvoistani. Pohkeeni ovat ihanat. Joskin liian isot.. Toisaalta ne ovat kehon ainoa osa jossa on vain lihasta, ei läskiä. Muuten vihaan peilikuvaani edelleen. Kasvoillani näkyy hymy. Se näyttää lähes oikealta. Silti se ei ole. Olisikin..

En tunnista itseäni kun mietin käytöstäni. Menen aktiivisesti paikasta toiseen. Hymyilen ja jopa nauran. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olen siis kaikkea mitä olin ennen sairastumistani. Tai ainakin ulkopuolisen silmissä. Sisälläni olen edelleen rikki. Ehkä jopa entistä enemmän. "Jotkut ihmiset peittää kivun esittämällä ilosta". Nii'in sanoppa muuta. En tiedä kuinka hyvin näkyy ulospäin miten voin. Välillä tulee niitä hetkiä kun masennus lamauttaa minut niin pahasti, että en pysty liikkumaan. Toisina hetkinä taas ahdistus voittaa ja sen huomaa. Muuten ihmiset ympärilläni tuntuvat luulevan kaiken olevan hyvin. Haluaisin vain huutaa kaikille, että ei ole, että tarvitsen apua ja että olen rikki. En kuitenkaan halua rikkoa muuria jonka olen saanut taas kasattua.

Viiltelen edelleen silloin tällöin. Viimeksi torstaina. Sain vihdoin aikaiseksi irrottaa uusia teriä ja nyt kädessä on taas yli 60 viiltoa. Tavallaan kaduttaa, koska lämpimät kelit ovat tulossa ja olisi kiva pitää lyhythihaisia. Tavallaan on kuitenkin ihana nähdä tuoreita viiltoja arpien päällä. Tekee niin pahaa nähdä arpien haalistuvan, että mieluummin kestän kuumuutta.

Psyka huomasi, että olen ottanut etäisyyttä ja en puhu sille enää niin vapaasti. Lähinnä siksi, että se vaihtaa työpaikkaa ja joudun TAAS aloittamaan alusta uuden työntekijän kanssa. En näe yhtään syytä kertoa sille asioistani jos se kuitenkin kohta lähtee. Onneksi on se hoitaja osastolta.

Ensi viikolla on musaopiston laulun pääsykoe ja en ole saanut kappaletta vieläkään valittua. Stressaan sitä pääsykoetta jopa enemmän kuin 5.5 olevaa pääsykoetta Lohjalla tai 12.5 olevaa pääsykoetta järvenpäässä. Ai miten niin huomaa, että musiikki on tärkeämpää minulle?

Balettitunnilla meidän olisi pitänyt pukea sellaiset espanjalaistyyliset mekot päälle. Oli tosi nöyryyttävää kun se ei mahtunut. Sain siitä lisämotivaatiota laihduttamiseen. Aloitin viime viikon maanantaina herkkulakon ja yritän syödä päivässä 1200 kaloria. Haluaisin syödä vähemmän, mutta se on määrä jonka kaveri ja minä yhdessä sovimme. Tai siis kun en laihduta yksin. Yleensä siinä 700 kohdilla alkaa jo tökkiä, mutta melkein aina olen onnistunut syömään tarpeeksi. Tänään olen epäonnistunut täysin ja syönyt jo 1200 ja pitäisi vielä syödä lisää. Vittu, että vihaan viikonloppuja kun koko perhe syö yhdessä..

Kävimme iskän ja Markon kanssa kiertelemässä autokauppoja ja miettimässä minkä auton ostamme. Se, että täytän 18 106 päivän päästä tuntuu aina vain todellisemmalta. Pahinta tässä on, että en oikeasti halua elää niin kauaa enää.

Ulkona paistaa aurinko ja olisi muutenkin täydellinen lenkkikeli. Tällä hetkellä kuitenkin masennus vie voiton ja makaan sängyssä peittojen alla. Saisimpa jostain voimia lisää..

My selfharm in pictures

Jos tekee pahaa nähdä kuvia viiltämisestä ja raapimisesta, älä lue enempää!
 En halua tällä pahoittaa kenenkään mieltä ja pahentaa kenenkään toisen oloa. Siksi todellakin toivon, että ne jotka ovat herkkiä tälläisille, eivät lue tätä.

Tein tämän postauksen päästäkseni itse kartalle siitä miten itseni satuttaminen on parin vuoden aikana muuttunut. Joistakin on ehkä väärin, että laitan näitä kuvia tänne, mutta en jaksa välittää siitä. Tein tämän itseäni varten. Samalla tekin saatte kuvan siitä millaista minun itsetuhoisuuteni on. Vaikka omasta mielestäni viiltelyjäljet yms ovat kauniita, tiedostan sen olevan sairasta ajattelua ja toivonkin, että kukaan teistä ei ajattele samoin.

Syksy 2013

pari viikkoa ensimmäisen osastoreissuni jälkeen yritin opetella taas hymyilemään, mutta jotenkin en siinä onnistunut. Jatkuva ahdistus ja itsemurha-ajatukset eivät jättäneet rauhaan ja se näkyy kasvoiltani vaikka silloin luulinkin olevani hyvä peittämään pahan oloni.

 

 

Vielä silloin viillot olivat tosi pintanaarmuja ja niistä ei jäänyt edes kunnolla arpia.

Tähän näkyyn tottuivat koulukaverini. Väitin kaikille ranteeni venähtäneen, mutta todellisuudessa tarvitsin sidettä, koska viilsin koulussa tosi usein ja en halunnut paitojeni hihojen sotkeentuvan. Pari kertaa muistan haavojen auenneen tunnilla tai kun olin mennyt tunnille ennen kuin veren tulo tyrehtyi ja siksi hihani olivat välillä ihan veriset. Silloin viiltely oli kuitenkin vähäistä, vaikka silloin se tuntuikin paljolta.

Tämä kuva on otettu kun olin toista kertaa osastolla. Silloin sain ihania ystäviä ja jaksoin jopa hymyillä jotenkuten, koska sain pitää hauskaa ihanien ihmisten kanssa. Joku hoitaja silloin puhui minulle siitä miten minun tullessani porukasta tuli yhtenäinen ja kukaan ei jäänyt yksin. Myöhemmilläkin kerroilla sitä miten sosiaalinen olen on ihailtu. Itselleni se on normaalia joten on hämmentävää kuulla toisten pitävän minua sosiaalisesti lahjakkaana.

ensimmäisen kerran raavittuani on raapiminen auttanut monet kerrat kun ei ole voinut viiltää. Oikeastaan raapimisesta on enemmän hyötyä, koska vielä pari päivää sen jälkeen haavoihin sattuu, eikä tarvitse tehdä uusia.

 

 

Kevät 2014

Olin silloin päiväosastolla kaksi viikkoa. Paikka tuntui päiväkodilta, koska sinne mentiin aamulla ja lähdettiin iltapäivällä ja paikka näyttikin ihan päiväkodilta.

Vielä silloin pystyin ongelmitta syömään näinkin paljon. Eikä tehnyt edes pahaa. Vasta syksyllä alkoi itseinhoni lisääntyä niin paljon, että en syönyt kuin kerran tai pari näin paljon. Tai kotona söin kyllä, mutta en jos ihmiset näkivät.

Olen lyönyt itseltäni silmän useita kertoja mustaksi, mutta tämä oli ensimäinen kerta. Silloin suutuin itselleni ja muille ja ainakin psykologi väitti, että kyse oli dissosiaatiokohtauksesta, koska en muista tilanteesta mitään ja en hallinnut kehoani. Mustelma oli helppo peittää pistämällä lasit päähän. Vanhemmatkin tajusivat sen olemassa olon vasta monen päivän kuluttua ja silloinkin väitin vain lyöneeni unissani sen johonkin.

 

Keväällä lähes tasan vuosi sitten olin monta viikkoa viiltämättä ja perhonen auttoi jaksamaan. Nykyään lähinnä vain naurattaa kuinka vähän viiltoja silloin oli ja kuinka luulin niitä olevan jotenkin paljon.

Lähes koko kesän olin viiltämättä tai raapimatta. Silloin kuin teki mieli tehdä jotain viilsin reisiin. Kesällä olin muutenkin iloisempi vaikka ahdistus olikin lähes jatkuvaa.

Syksy 2014

Kolmannen osastoreissun jälkeen ahdistus lievitti ja saatoin hetken hengähtää. Masennus otti valtaa minusta, mutta sain olla muutaman viikon ilman suurempaa ahdistusta.

Pyysin Miikkaa ja Jenninaa piirtämään minulle perhoset. Miikan perhosella oli tykit, turbot jne. Jenninan taas oli edes hiukan enenmän perhosen näköinen. Silloin olin hetken tekemättä mitään, mutta kun perhoset lähtivät pois, pääsi terä taas rikkomaan ihoani. Tässä jo huomaa, että viiltelyni oli jo alkanut lähteä käsistä, sillä viiltoja on huomattavasti enemmän.

Myöhemmin Miikka piirsi vielä toisen ötökän. Tätä ei voinut enää pitää perhosena, mutta se auttoi joka tapauksessa.

 

Tästä huomaa kuinka paljon viiltelyni lisääntyi. Silti pieni verikammo on säilynyt joten syvempiä viiiltoja on vain harvoja. Vaikka kokoajan halusinkin viiltää syvemmälle ja lisää.

 

Yliannostuksen jälkeen jouduin juomaan lääkehiiltä. Se oli ihan kuin vettä jossa oli hiekkaa. Ensi kerralla jos (ja kun..) otan liikaa lääkkeitä en suostu sitä juomaan.

Lääkkeiden takia en meinannut pysyä pystyssä ollenkaan.

Olin niin väsynyt kokoajan, että en jaksanut edes pestä hiuksia. Onnistuin kuitenkin hymyilemään, sillä ahdistus oli poissa. Tai ainakin hetkellisesti..

Olen osastolla tottunut syömään "poppamieskarkkeja" aina kun ahdistaa. Edelleen kannan aina mukanani chilikarkkeja, mutta suuni on tottunut niihin sen verran, että vaikutus on paljon lievempi ja yleensä en muista karkkien olemassa oloa silloin kun niitä tarvitsen.

Osastolla viilsin ja yritin raapia ranteen auki. Tässä vaiheessa viilsin ensimmäisen kerran tuonne oikealle. Tämän jälkeen olenkin kokoajan vain joutunut laajentamaan aluetta johon viiltää kun kerralla tulee tehtyä se väh. 40 viiltoa. Suurin osa niistä on kuitenkin edelleen suhteellisen pintanaarmuja.

Kevät 2015

Vuodenvaihteen jälkeen masennus on pahentunut ja kyyneleiden takia meikit ovat levinneet enemmän kuin usein. Kyyneleistä huolimatta olen yrittänyt saada edes jonkinlaisen hymyn naamalleni.

Koko käsi täynnä viiltoja ja tässä vaiheessa ne alkoivat olla syvempiä. Tällä hetkellä kun terät ovat tylsyneet jäljet eivät ole niin pahoja, mutta en aio kestää noita teriä tätä iltaa kauempaa.

Nykyään aina kun viillän käsi näyttää tältä. Haluaisin viiltää enemmänkin, mutta tila ei riitä ja en uskalla viiltää reisiä, sillä niissä viillän aina paljon syvemmälle.

Ne pari viikkoa kun minulla meni paremmin hymyilin aidommin.

Tältä käteni näyttivät kun yritin lopettaa. Tai silloin alkuun. En löytänyt kuvaa jossa kädet olisivat olleet parantuneet ja arvet haalistuneet edes hiukan.

Kädet ovat tällä hetkellä suht. hyvässä kunnossa. Yritän hymyillä, mutta se on vaikeaa. Ylipäätään elämä on liian vaikeaa.

Taivas itkee hiljaa

Mietin blogin vaihtamista yksityiseksi. Ihan vain koska pelkään niin paljon, että joku soittaa vanhemmilleni tms. Yritän kuitenkin luottaa ihmisiin. Toivonkin, että jos joskus tekee mieli tehdä asioille jotain tai huoli kasvaa liian isoksi, tulette juttelemaan minulle. En halua vanhempieni enää kuulevan asioitani keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Viikonlopun olin leirillä kuten edellisessä tekstissä taisinkin mainita. En oikein osaa sanoa miten siellä meni. Eilen olin päivällä suht pirteä ja vasta illalla paha olo iski lävitseni. En muista illasta juuri mitään. Muistan kuinka Karri yritti saada minut kertomaan jotain, mutta pääni sisällä tapahtui liikaa ja en saanut juuri mitään sanottua ääneen. Seuraavaksi muistan kuinka jäin ihan lyhyeksi aikaa huoneeseen yksin ja viilsin jalkaani seitsemän paskaa pikku haavaa. Sen jälkeen loppuukin kaikki muistot. Viesteistä ja laastareista päätellen olen viiltänyt ranteeseenkin ja Emma saattoi nähdä minut ranne verta valuen. En tiedä mikä minua vaivasi illalla. Halusin antaa ihmisille itsestäni iloisen kuvan, koska tuo jäi viimeiseksi leirikseni. Olin kuitenkin ihan hirveä. Minuun oli vaikea saada kontaktia ja en hallinnut itseäni. Siinä sitten meni sekin.

Jos olisin tarpeeksi vahva, jaksaisin pistää ajatuksilleni vastaan. Olen kuitenkin heikko. Pääni sisällä on helvetti ja kokoajan ajatus kuolemasta vahvistuu. Saunassa istuessani mietin mitä haluaisin sanoa viimeisinä sanoinani. Mietin millä keinolla tapan itseni ja päädyin siihen tulokseen, että sillä ei ole väliä kunhan kuolen. Mietin hautajaisiani ja jälkeen jääviä ihmisiä. Päivääkin mietin, mutta siitä en ole vielä varma.

Tiesin jo leirille mennessäni, että todennäköisesti se on viimeinen kerta kun näen Karrin. Olisin halunnut halata häntä ja kertoa kuinka tärkeä hän minulle on. Jotenkin kuitenkin en saanut sitä tehtyä. Suurimman osan muista leiriläisistä ehdin vielä nähdä, mutta olisin halunnut sanoa Karrille heipat. Ehkä pääsyy miksi en uskaltanutkaan oli se, että jos epäonnistun, joudun tekemään sen uudestaan.

Menen torstaina Tampereelle. Pääsen vihdoin kotiin! Ehdin nähdä pikaisesti Tampereen kavereitanikin. Jotenkin kuitenkin ahdistaa nähdä heitä. He ovat niin tietämättömiä kaikesta mitä minun elämässäni tapahtuu. Todennäköisesti he saavat tietää kuolemastani vasta kun joku lukee sen facebookista.

On niin monta ihmistä joille pitää sanoa hyvästit. Jotenkin on vain vaikea löytää sanoja. On muutama ihminen joille tiedän mitä sanon, mutta en uskalla.

Suunnittelin selkeän postauksen, mutta tästä on tullut taas kaikkea muuta. On vain taas niin vaikea muuttaa ajatuksia sanoiksi.

Tekisi mieli viiltää koko keho täyteen. Meinasin raapia kasvoni ja viiltää kaulaan. Jotenkin kuitenkin havahduin ajoissa. Sitä olisi ollut todella vaikea peittää. Toisaalta ei jaksa kiinnostaa näkeekö joku. Viiltäisin, mutta en jaksa alkaa siivoamaan sitä sotkua joka siitä tulisi. Yritän siis vain jaksaa huomiseen.

Ehkä se kuulostaa teistä typerältä, mutta romahdin itkemään koska kumpikaan sisaruksistani ei suostunut lainaamaan johtoa jolla olisin saanut kännykästä kuvat koneelle. Kännykän muisti on täynnä ja halusin tyhjätä sen. Tietenkään kumpikaan sisaruksistani ei voinut lainata minulle sitä piuhaa jonka olisin tarvinnut. Jotenkin niinkin pieni pettymys sai minut romahtamaan ihan täysin. Huusin ja itkin ja revin hiuksiani. Kaikki vain yhden johdon takia.

En jaksa enää elää. On vaikea nähdä pienintäkään valoa edessäpäin. Menen huomenna taas osastolle keskustelemaan Juuson kanssa. En uskalla sanoa hänelle tästä kaikesta. Pelkään liikaa sitä, että joutuisin taas osastolle. En uskalla sanoa oikein kenellekään mitään. Tänne kirjoittaminenkin on vaikeaa.

Olisipa joku ihminen joka kertoisi kaiken kääntyvän vielä hyväksi. Joku ihminen joka halaisi pahanolon pois. Minulla on paljon kavereita, perhe ja ammattilaisia tukiverkkonani. Silti koen olevani tosi yksin.

Onneksi sataa. Se rauhoittaa edes hiukan.



Sä mitä silloin teet,
kun on voimas ehtyneet
ja muistostasi ympärillä jää vain kyyneleet

Ja niin taivas itkee hiljaa

In your heart in, in your head, under your skin

Äänet pääni sisällä eivät jätä rauhaan. Kuulen käskyjä tappaa itseni, viiltää yms yhtä järkevää. Enkä edes jaksa taistella ääniä vastaan. Samalla tavalla haluan itse noita asioita joten miksi väittää äänille vastaan?

Sain tänään aikaiseksi mennä balettitunnille. Se meni sinänsä ihan hyvin. Vihasin peilikuvaani, mutta tänään kestin sen. Jaksoin myös lähteä nuortenleirille. Vaikka masennus yrittää ottaa valtaa elämässäni olen kuitenkin jaksanut vielä pistää sille vastaan edes pienissä määrin. Sen huomaa juuri siitä, että jaksan poistua kotoa.

Olen taas alkanut laskea kaloreita. En edes tarkoituksella vaan jotenkin se tulee alitajunnasta. Tänään olen syönyt 1300 kaloria mikä tuntuu liian paljolta vaikka samaan aikaan tiedostan sen olevan liian vähän. Tai no ei näillä läskeillä mikään määrä ole liian vähän. Suurin syy siihen, että syön on se, että olen niin tarkka hiuksistani. En halua luopua hyväkuntoisista hiuksistani. Eikä näistä olisi enää paljon menetettävää, koska hiukseni ovat niin ohuet muutenkin.

how much is it possible to hate yourself?

Yritän kirjoittaa mutta siitä ei tule mitään. Oikeastaan mistään ei tule mitään. Olen taas pudonnut niin pohjalle.

Haluan vain kuolla. Hetkeksi pääsin siitä ajatuksesta eroon, mutta se hetki on jo ohi. Vain harva tietää totuuden. Se on niin vaikea sanoa ääneen.

En saa itseäni rauhoittumaan. Olen itkenyt monta tuntia. Kaikki alkoi siitä kun yritin valmistautua lähtemään balettitunnille. Peilikuvani oli niin ällöttävä. Tiedostin lihoneeni, mutta en tiennyt että näin paljon. Romahdin lattialle itkemään. Äiti pakotti kuitenkin Saloon.

Menin akvaariolle, mutta ensimmäiset 1,5 tuntia meni siihen, että sain itkun loppumaan. Sen jälkeen sain itseni pakotettua raamikseen ja siellä mielialani parani edes sen verran, että kotiin lähtiessäni sain feikattua hymyn naamalleni.

Nyt kotona olen vain kuunnellut sisarusteni huutoa siitä kuinka ärsyttävä olen. Kuulemman jo siitä että tulen paikalle ärsyyntyy. Pikkuset myös alkoivat syyttää minua siitä, että olen laiska yms kun en käy kotona. Ja tottahan se on. Olen patalaiska paska niinkuin iskä on osuvasti joskus kuvannut minua.

Eilen viilsin käden täyteen pintanaarmuja. Olisin halunnut viiltää syvempiä ja lisää, mutta piti lähteä Saloon. Siinä meni neljän viikon tauko. Siis jos ei lasketa viime viikon maanantain säälittäviä viittä naarmua. Oikeastaan ei edes haittaa, että sorruin viiltämään. Lähinnä vain mietin miksi edes yritin lopettaa. Toki huomasin heti balettiin valmistautuessa, että joudun miettimään vaatteita tarkemmin, mutta ei se mitään.

Eli näin loistavasti minulla menee. Välillä on kuitenkin vielä hyviä hetkiä joten en täysin valehtele jos sanon asioiden olevan hyvin. On myös vaikeampi kertoa totuutra joten älkää ottako itseenne jos en suoraan sano totuutta.

Would you cry?

Mä haluan kuolla.
Mä aion kuolla.
Mä kuolen.

Itkisitkö sinä?

Toisina hetkinä elämä voittaa. Toisina taas haluan luovuttaa

Tämä hetki. Juuri tämä kyseinen hetki tuntuu kuin olisin helvetissä. Äänet pääni sisällä huutavat kuinka minun pitäisi viiltää, raapia tai mitä tahansa. Samaiset äänet syyttävät minua laiskuudesta, huonoudesta ja siitä kuinka epäonnistun kaikessa.

Haluaisin nukkua. En kuitenkaan saa rauhaa ajatuksiltani. Jos en olisi täällä olisin jo viiltänyt. Kaksi ja puoli viikkoa taukoa ja pää alkaa räjähtää. Minulla on mennyt paremmin, mutta juuri nyt sillä ei tunnu olevan merkitystä.

Huomasin aikaisemmin päivällä miettiväni kuinka haluaisin ystäväni laulamaan hautajaisiini. Suunnitelmat siitä kuinka minut viimein saatetaan matkaan tulvivat mieleeni ja jostain syystä rauhoittivat minua. Kuuluisiko minun sittenkin kuolla? Onko tämä kaikki parempi olo minulla vain, jotta voin jättää ihmisille minusta hyviä, iloisia muistoja.

Vihaan itseäni. Vihaan sitä miten ajattelen. Vihaan sitä miten mielialani heittelevät jatkuvasti. Minussa ei ole mitään hyvää. En voi käsittää miten ihmiset jaksavat esittää välittävänsä minusta. Joskus tuntuu, että joku välittää oikeasti, mutta samalla ajattelen kuitenkin kaiken olevan vain harhaa.

Ajattelin kirjoittamisen selventävän ajatuksiani, mutta ei tästäkään tunnu mitään tulevan. Jotenkin minun pitää pärjätä siihen asti että pääsen kotiin. Jos ajatukset eivät väisty sivuun, todennäköisesti käteni saa kärsiä.

Tuntuu tyhmältä valittaa taas kaikesta. En tiedä onko kaikki vain sairauden aiheuttamaa sekavuutta vai olenko vain oikeasti näin sekaisin.

Kilo päivässä, lehmiä yms mukavaa

Onnistuin saamaan töistä mahataudin ja maanantai menikin sitten oksentaessa. Päivän aikana paino tippui kilon. Tiedän, että se paino tulee heti takaisin, mutta olin silti iloinen. Eilenkin sain pidettyä syömiset suht vähäisinä, mutta riittävinä. En halua taas joutua paastoamis - ahmimiskierteeseen, joten joka päivä pitää syödä, mutta sopivasti. Ette edes usko miten vaikeaa sitä on noudattaa!9

Kävimme eilen Ainon kanssa katsomassa Big gamen ja se oli hyvä. Sen jälkeen tulimme heille ja täällä olen muutaman päivän. Kävimme moikkaamassa lehmiä ja yksi vasikka melkein söi käteni kun nuoli ja imi niin innokkaasti. Lehmät olisivat juuri hyviä terapiaeläimiä.

Minulla on mennyt edelleen ihan suht hyvin. Toki on hetkiä jolloin olen ihan maassa tai ahdistaa, mutta ennen sitä kesti päiviä ja viikkojakin, mutta nykyään ne ovat olleet hetkiä. Edelleen pelkään pohjalle putoamista, mutta olen saanut pidettyä sen ajatuksen poissa mielestäni aika hyvin.

I can't tell anyone

En uskalla laittaa kenellekään viestiä ja kertoa tästä olosta. Tiedän, että tämä on vain notkahdus pahaan oloon, joten en viitisi vaivata ketään tällä.

Taistelen itseäni vastaan, että en viiltäisi. Arvet alkavat vaalentua ja haluaisin tehdä uusia. En kuitenkaan voi. En voi koska menen huomenna Ainolle ja en halua joutua peittelemään käsiäni. En voi, koska Jere tarkistaa käteni aina välillä.

En edes tajua mistä tämä ahdistus taas tuli. On ollut hyvä viikko tiistaita lukuunottamatta. Tänään on ollut hyvä päivä. Silti ahdistaa ja tekee mieli satuttaa itseäni.

Sain nyt illalla kuulla, että kaveri on seurustellut uudesta vuodesta lähtien. Enkä saanut kuulla sitä kaveriltani. Luulin, että olimme läheisiä, mutta sellaista pikkujuttua häb ei tullut maininneeksi.

Muistatteko sen pojan jota joskus etsimme porukalla kun hän lähti hatkoille? Tänään hän laittoi viestiä ja kertoi kuinka haluaa taas kuolla. Huoli on kova, mutta uskon, että hän ei tänään ole tekemässä mitään.

Telkkarista tulee poliisit. Poliisit saivat tehtävän jossa heidän piti estää miestä tappamasta itseään. Se herätti minussakin taas ajatuksia kuolemasta.

I wonder how long will it take for me to get sleep

Ensimmäinen yö ikuisuuteen kun yritän nukkua ilman lääkkeitä. Olen kaverilla ja unohdin lääkkeet takin taskuun ja en millään viitsisi hiippailla alas ja herättää ihmisiä. Joten yritän nukkua ilman. Väsyttääkin tavallaan, mutta tiedän, että tulen pyörimään hereillä vielä jokusen hetken.

Tiistai-keskiviikon romahduksen jälkeen on alkanut taas mennä paremmin. Eilen kävin Turussa juttelemassa hoitajan kanssa ja vaikka onkin mennyt hyvin, oli helpottavaa puhua asioita jollekkin.

Tänään olin salilla, akvaariolla, baletissa ja nyt Ellillä. Paremman olon huomaa tekemisistäni. Kun voin hyvin, jaksan nähdä ihmisiä ja liikkua enemmän jne. Huomenna menen töihin jonka jälkeen hetkeksi kotiin hengähtämään. Sunnuntaina todennäköisesti nään Veeraa. Maanantaina sitten "muutan" Ainolle muutamaksi päiväksi, mutta siitä selitän myöhemmin lisää.

Eilen iski ensimmäistä kertaa aikoihin ajatus siitä, että minun pitää laihtua. Olen joo yrittänyt pari viikkoa lisätä liikuntaa ja vähentää herkkuja jne. mutta tuo oli sellainen pakonomainen ajatus. Teinkin illalla vielä ennen nukkumaan menoa lihaskuntoja vaikka kuinka kauan. Tänään kuitenkin olen taas yrittänyt välttää pakkoa ja halunnut laihtua terveellisesti. En sitten tiedä kuinka kauan saan tämän pidettyä terveellisenä. Ilman että olen asiaa suuremmin miettinyt olen syönyr monena päivänä liian vähän. Tänäänkin olisi pitänyt syödä enemmän. 800 kaloria ei ole tarpeeksi ja tiedostan sen, mutta en ole vain ehtinyt syödä. Paino on viikossa tippunut kaksi kiloa joten suunta on oikea.

Nyt yritän saada unenpäästä kiinni vaikka tiedän, että se tuskin onnistuu. Öitä <3

I really was happy

Joka kerta kun alkaa mennä paremmin tapahtuu jotain mikä saa olon heikkenemään. Olin viikon ajan oikeasti onnellinen. Ei edes tehnyt mieli tehdä itselleni mitään. Juuri nyt haluan kuitenkin taas vain kuolla.

Eilen sain pahemman paniikkikohtauksen kuin yli vuoteen. Koko kehosta meni toiminta kyky ja kädet jäykistyivät jne. Jere joutui taluttamaan minut autoon ja juottamaan jne. Hävetti olla sellainen..

Meidän piti hakea Marko partiosta, mutta myöhästyimme puoli tuntia. Marko alkoi syyttää minua siitä ja väitti että olisin voinut asialle jotain. Kerroin siitä Jerelle ja hän oli mennyt puhumaan asiasta Markolle. Jippii.. Jerr ei suostu kertomaan mistä kaikesta hän kertoi ja ahdistaa ihan hirveästi. Tai no masentaa ja ahdistaa.

Olen ollut oikeasti pirteä ja jaksanut tehdä asioita. En ole nukkunut aamuisin niin pitkään ja olen noussut pirteänä ja valmiina tekemään asioita. Tuntuu kuin kaikki olisi yhdessä hetkessä kuin pois pyyhkäisty.

Miksi olon pitää aina heiketä juuri kun alkaa mennä paremmin?

ooks sä likka taas vähän syöny?

Olikin ollut liian hyvä päivä. Iskä tuli kotiin ja olin juuri vaihtanut balettikamat päälle. Heti alkoi valitus siitä miten olen syönyt ja lihonut. Ihan niinkuin en olisi itse sitä tajunnut!

Painan enemmän kuin tammikuussa. Hävettää kun olen päästänyt itseni tähän jamaan. Tiedän, että olen lihonut, koska en ole moneen viikkoon jaksanut liikkua ja olen syönyt tosi epäterveellisesti ja paljon. Kenenkään on turha väittää, että olisin laihtunut tai saman kokoinen. Peilikuvani on läski. Ällöttää. Minulla on ennenkin lihoessa tullut raskausarpia, joten osasin odottaa, että niitä tulee taas. Kaksoisleuka alkaa taas näkyä. Hyi helvetti.

Olen tänään tsempannut ja lähdin lenkille. Juoksin tunnin ja olin tyytyväinen itseeni. Iskän kommentin jälkeen aloin toivoa, että olisin juossut toisenkin tunnin. Tämä oli viimeinen pisara ja nyt on pakko ottaa itseä niskasta kiinni.

Jos tätä ei oteta huomioon, olen ollut paljon pirteämpi ja onnellisempi tällä viikolla. Toki välillä on ollut huonoja hetkiä, mutta olen silti voinut selkeädti paremmin. Yksi ilta ajattelin jopa että olen onnellinen. Minä ja onnellinen samassa lauseessa? Näköjään se on mahdollista. Pelottaa edes sanoa sitä ääneen, koska aina kun sanon, alkaa mennä huonommin. Pelottaa, että romahdan taas. Vaikka tällä hetkellä haluankin elää, en tiedä kestänkö enää romahdusta. Joka kerta kun olen romahtanut, olen päätynyt syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin. Pelottaa, mutta samalla yritän vain nauttia hyvästä olosta.

Clouds are gone and I can see clearly now

Kävin tänään piipahtamassa osastolla hoidontarpeenarvioinnissa. Sovimme, että alan käymään kerran viikossa siellä juttelemassa hoitajan kanssa. Onneksi se hoitaja on se sama jolla kävin joululomalla, joten tiedän, että onnistun puhumaan asioistani. Nyt käyn siis kerran viikossa osastolla ja kerran viikossa nupossa. Toivottavasti siitä olisi jotain hyötyä.

Aurinko on paistanut tänään kokopäivän ja olen itsekin ollut edes hiukan pirteämpi. Olen nyt kuluneiden parin päivän aikana miettinyt asioita ja päätin, että yritän oppia elämään. En vielä lupaa teille enkä itselleni, että jaksan kauan. Teen lyhyitä tavoitteita. Ensimmäinen tavoitteeni on selvitä tästä viikosta. 

Olen harkinnut myös viiltelyn lopettamista, mutta en usko, että pystyn siihen vielä. Suuremmin ei ole tehnyt mieli tehdä mitään, mutta se halu satuttaa itseäni tulee kyllä takaisin. Eilen viilsin yli 50 viiltoa, mutta ne ovat niin pintanaarmuja, että paranevat nopeasti. En edes tajua miksi viilsin, koska ei edes tehnyt mieli tehdä mitään. 

Juttelin eilen iskän kanssa ja jotenkin sain siitä voimia. En osaa selittää siitä sen enempää, mutta ainakin nyt tiedän, että perheeni on tukenani. Ehkä jopa pikkuhiljaa alan tuntea biologisen perheeni oikeana perheenäni.. 

Tein eilen yhteishaun. Vielä pitäisi tehdä kesätyöhakemukset ja sitten olisi kaikki asiat hoidettu. Yhteishaun tekemiseen meni monta tuntia, koska piti etsiä kaikki ne paikat joissa nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi voi opiskella ja valita niistä ne lähimmät. Tällä hetkellä tuntuu, että saatan jopa päästä opiskelemaan, mutta tiedän, että on hyvin mahdollista, että kaikki kaatuu masennuksen takia. 

En uskalla vieläkään ajatella elämää pitkän ajan päähän. Yritän nyt alkuun vain selvitä päivästä kerrallaan. 

four days just isn't enough

Viikkoon on mahtunut paljon, mutta samalla ei paljon mitään.

Maanantaina jäin osastolle. Päädyimme hoitajan kanssa, että tarvitsen pari päivää taukoa. Sovimme, että olen kriisipaikkaoikeuden päättymiseen asti (eli torstaihin). Luulin kuitenkin, että aikaa pidennettäisiin. Lähdin kuitenkin torstaina kotiin ja jo samana päivänä minut meinattiin viedä päivystykseen.

Tiistaina olin koko päivän huoneessa. Hoitajat kävivät kyllä huonekaveriltani kysymässä miten hän voi jne. mutta munulta kukaan ei edes vaivautunut kysymään mitään. Kaikki muut nuoret pakotettiin syömään, mutta minua ei. Olin kuin ilmaa kaikille. Kirjaimellisesti. Illalla sekosin ihan täysin ja vain huusin että haluan kuolla ja pyörin säbgyssä ja löin seinää jne. Hoitajat eivät olisi sitäkään tajunneet ellei kämppikseni olisi käynyt heille sanomassa. Silloinkin minulle vain tuotiin lääkkeet ja jätettiin yksin. Yritin raapia ranteet auki ja koko vasen käsi on ruvella raapimisesta. Eikä kukaan vittu tajunnut sitäkään!

Keskiviikkona jaksoin sentään nousta sängystä. Siltikään hoitajat eivät huomanneet olemassa oloani. En syönyt osastolla kolmeen päivään ja sitä ei tajuttu. Tai siinä vaihewssa kun muut nuoret valittivat siitä hoitajille, minua pyydettiin syömään, mutta kun en syönyt, he luovuttivat heti.

Torstaina kun pääsin osastolta, menin lääkärille nupoon. Sain uuden lääkkeen, mirtazapiinin. Se on nyt illassa väsyttämässä ja sen pitäisi myös kohottaa mielialaa. Lääkäri teki ratkaisevan virheen ja sanoi minulle, että kyllä minä MUUTAMAN vuoden päästä voin paremmin. Olen kolme vuotta jo kestänyt tätä paskaa. En jaksa enempää. Jo ajatus siitä, että pitäisi vielä toiset kolme vuotta kestää oli liikaa. Lähdin lääkäristä itkien ja suuntasin seurikselle. Siellä menin juttelemaan nuorisotyöntekijän kanssa joka oli viemässä minua päivystykseen. Äiti kuitenkin soitti lääkärilleni. Hän soitti osastolle ja osastolta sain arviointiajan maanantaiksi. Torstaina se tuntui liian kaukaiselta. Ja vaikka se onkin huomenna, se on liian kaukana.

Perjantaina jaksoin pakottaa itsrni näkemään kaveria, mutta en jaksanut mennä balettiin. Nuortenillassa alkoi ahdistaa, mutta siitä selvittiin. Perjantai oli sentään torstaita parempi.

Eilen olin kuorokisoissa. Jossain välissä alkoi masentaa niin pahasti, että harkitsin kolmen kerroksen alas hyppäämistä. Harkitsin ihan tosissani..

Tänään sain heti aamulla kuulla kaverilta, että munun pitää painua helvettiin. Kävelin siis alakertaan ja kappad kun olinkin jo helvetissä. En ole pystynyt ajattelemaan muuta kuin itseni tappamista. Taaskaan.. Tänään en enää jaksa miettiä muita. Minun on pakko tehdä jotain. En tiedä tyydynkö pelkästään viiltämiseen vai mitä teen. Haluaisin kaiken vain olevan ohi..

Taas yksi sekava postaus..

my happy little pill, take me away, dry my eyes, color my skies

28.2

 klo. 22.45

 Olen miettinyt pari tuntia itseni tappamista. Etsin käsiini kaikki lääkkeet jotka eivät ole lääkekaapissa. Hyvällä tuurilla niitä olisi tarpeeksi, mutta todennäköisesti vain nukkuisin pitkään. Yritin saada lääkekaapin auki, mutta en onnistunut. En uskalla kertoa kenellekään..

 klo. 22.59

 Lähetin vahingossa Karrille viestin.. Olin kirjoittanut sen aikaisemmin, mutta piti poistaa se. Painoin kuitenkin vahingossa lähetä. Pelottaa, että hän suuttuu..

 klo. 23.05

 Otin hiukan enemmän lääkkeitä kuin saisin. Väsyttää hirveästi.

 1.3

 klo. 00.14

 Heräsin kun sain viestin. Toisella puolellani on lääkkeitä ja toisella puolella veitsi. En taida tänä yönä tehdä vielä mitään. Haluan vain nukkua.

 klo. 11.35

 En jaksaisi millään nousta sängystä. Väsyttää niin vitusti. En jaksa edes kääntää kylkeä. En muista yhtään mitä yöllä tapahtui.

 klo. 18.28

 Olen miettinyt koko päivän loppujen lääkkeiden ottamista. Haluaisin uskoa, että niitä on tarpeeksi, mutta tiedän, että ei ole. Toisaalta mitä menetän jos kokeilen?

 En haluaisi ottaa kriisipaikkaa vastaan. Tai ehkä haluan.. En tiedä mitä tehdä. En uskalla pyytää porukoita viemään minua turkuun. Toisaalta en usko, että jaksan huomiseen tapaamiseen osastolla. Vanhempani eivät halua, että menen osastolle. Kuulemma pitäisi vain oppia elämään. Kaipaisin vain heidän tukeaan, mutta saan vain lisää paskaa niskaan.

 En haluaisi taas vaivata jotaib tällä. En kuitenkaan tiedä pärjäänkö yksin. Kumpa joku antaisi edes yhden syyn olla tekemättä mitään..

Kuolema kuulostaa ylivoimaisesti parhaalta vaihtoehdolta

I'll be there for you

Tuntuu, että olen kaikille vain olkapää jota vasten itkeä. Ei se haittaa, koska sitä kautta tunnen itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mutta välillä se on rankkaa.

Kuorossa jouduin auttamaan yhtä poikaa jolla menee tosi huonosti. Hän avautui minulle ja oli toki hienoa saada hänet puhumaan, koska kukaan muu ei ole siinä onnistunut, mutta silti.. Tuntuu vaikealta olla muiden tukena kun olen itse niin pohjalla. Silti haluan, että ihmiset puhuvat minulle asioistaan, koska tiedän, että siitä on heille apua. Osaan kyllä sanoa kun en jaksa enempää.

Yhden kaverini olen nähnyt viimeksi kesällä. Olemme toki puhuneet paljon whatsappissa yms. mutta emme näe ikinä. Hänellä ei koskaan ole aikaa nähdä. Ymmärrän, että on ylioppilaskirjoitukset yms. mutta hänellä on aikaa muille kyllä vaikka millä mitoin. Minulle kävisi näkeminen melkein milloin vain, mutta hänellä ei ole muka aikaa. Vituttaa. Kaveri laittaa facebookkiin kuvia kuinka on kavereidensa kanssa. Minua ei tietenkääb ole pyydetty mukaan. Tälle ihmiselle tuntuu kuin olisin kirjaimellisesti vain se olkapää. Jos häneltä ei löydy pian aikaa minullekin, joudun miettimään uudestaan, että onko hän edes kaverini. Harmittaa vain kun olen yrittänyt niin kauan saada häntä näkemään.

I really should go there but I don't want to.

Olisin päässyt osastolle ja saanut jäädä sinne. Lääkäri oli juitenkin sitä mieltä, että siitä tuskin on hyötyä. Päätin tyytyä kriisipaikkaoikeuteen ja siihen, että maanantaina keskustelu hoitajan kanssa.

En haluaisi ottaa kriisipaikkaa vastaan, mutta tätä menoa minun on pakko. En selvinnyt edes viidestä minuutista kaupungilla ilman ahdistusta ja muutenkin tuntuu, että olo heikkenee kokoajan. Balettiin jaksoin mennä, mutta olin kokoajan purskahtamaisillani itkuun tai kaatumassa väsymyksestä.

Koko matkan osastolta kotiin ja sen jälkeenkin mietin tapoja tappaa itseni. Vituttaa kun jäät ovat sulaneet niin en voi mennä jäälle keikaroimaan ja upota jäihin. Olisin saanut kuolla veteen. Olen jo niin puhki, että en jaksa välittää keinosta jolla kuolla. Kunhan pääsisin pois.

Iltalääkettä nostettiin 300 mg. Ennen söin ketipinoria sen 200 illalla. Joka kerta aikaisemmin kun määrää on nostettu on sitä lisätty 25 tai 50 mg. Nyt ainakin pitäisi nukahtaa kun lisättiin se sata. Otin lääkkeen about 10 minuuttia sitten ja huomaan jo nyr kuinka silmäluomet alkavat painaa. Toivottavasti pitkästä aikaa saisin edes nukkua yhden yön kokonaan.

Järkevin teko olisi ottaa kriisipaikka vastaan ja mennä turvaan itseäni. En kuitenkaan millään haluaisi. Toisaalta minulla on kolme vaihtoehtoa 1. Kuolen, 2. Yritän pärjätä kotona, 3. Menen osastolle. Muiden kannalta kaksi jälkimmäistä ovat parwmpia, mutta minun käskettiin ajatella itseäni. Jos mietin itselleni parasta vaihtoehtoa niin ensimmäinen houkuttelee eniten..

I don't know if it's only a visit to hospital or do I have to stay there

Kerroin nupossa totuuden voinnistani. Vasta kun näytin käteni, psyka soitti osastolle. Kolmelta pitäisi mennä hoidontarpeenarviointiin. Tavallaan toivon, että saisin jäädä sinne, mutta samalla en halua jäädä. Srn näkee sitten..

En muista koska olisin viimeksi tärissyt yhtä paljon kuin silloin kun psyka soitti Turkuun ja äidille. Voin vain kuvitella kuinka se osaston lääjäri on ihmetellyt kuullessaan TAAS nimeni. En ole ikinä ollut näin pohjalla ja nupossa oltiin sitä mieltä, että en voi olla kotona. Veikkaan kuitenkin, että se lääkäri Turussa on sitä mieltä, että minulla ei ole mitään ongelmaa.

Ensi viikolla piti olla arviointi jossa lääkäri olisi selvittänyt onko minulla bipolaarinen vai ei. Helpompi se on osastolla tutkia, mutta äh.. Ajatukset taas ihan sekaisin. Kaikki on vain veikkailua.

Nyt pitää mennä suihkuun ja pakata kaiken varalta. Odotan kauhulla iskän kotiin tulemista ja pettynyttä ilmwttä hänen kasvoillaan..