Tämä hetki. Juuri tämä kyseinen hetki tuntuu kuin olisin helvetissä. Äänet pääni sisällä huutavat kuinka minun pitäisi viiltää, raapia tai mitä tahansa. Samaiset äänet syyttävät minua laiskuudesta, huonoudesta ja siitä kuinka epäonnistun kaikessa.
Haluaisin nukkua. En kuitenkaan saa rauhaa ajatuksiltani. Jos en olisi täällä olisin jo viiltänyt. Kaksi ja puoli viikkoa taukoa ja pää alkaa räjähtää. Minulla on mennyt paremmin, mutta juuri nyt sillä ei tunnu olevan merkitystä.
Huomasin aikaisemmin päivällä miettiväni kuinka haluaisin ystäväni laulamaan hautajaisiini. Suunnitelmat siitä kuinka minut viimein saatetaan matkaan tulvivat mieleeni ja jostain syystä rauhoittivat minua. Kuuluisiko minun sittenkin kuolla? Onko tämä kaikki parempi olo minulla vain, jotta voin jättää ihmisille minusta hyviä, iloisia muistoja.
Vihaan itseäni. Vihaan sitä miten ajattelen. Vihaan sitä miten mielialani heittelevät jatkuvasti. Minussa ei ole mitään hyvää. En voi käsittää miten ihmiset jaksavat esittää välittävänsä minusta. Joskus tuntuu, että joku välittää oikeasti, mutta samalla ajattelen kuitenkin kaiken olevan vain harhaa.
Ajattelin kirjoittamisen selventävän ajatuksiani, mutta ei tästäkään tunnu mitään tulevan. Jotenkin minun pitää pärjätä siihen asti että pääsen kotiin. Jos ajatukset eivät väisty sivuun, todennäköisesti käteni saa kärsiä.
Tuntuu tyhmältä valittaa taas kaikesta. En tiedä onko kaikki vain sairauden aiheuttamaa sekavuutta vai olenko vain oikeasti näin sekaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti