Miten niin lyhyessä ajassa voi tapahtua niin paljon?
Vappu meni itkiessä ja kuolemaa miettiessä. Lauantaina menin kuoroleirille. Lähdin sinne hyvillä mielin, mutta jotain tapahtui. En osaa kuvata sitä muuten kuin että sekosin. Viilsin ja itkin ja puhuin siitä miten loppu olen. Kuoronjohtaja soitti sinne ambulanssin ja siinä sitten kivasti taas pitkästä aikaa päädyin päivystykseen. Ne ambulanssin hoitajat lupasivat, että saan apua ja että en ole yksin. Olin ihan varma, että tapan itseni jos pääsen kotiin. Ja kotiinhan se lääkäri minut pisti.. Aino ja Tuuli yrittivät saada minut osastolle turvaan, mutta en päässyt sinne.
Aino ja Tuuli pyysivät porukoita ratsaamaan huoneeni. Äidille riitti kuitenkin, että itse annoin terävät asiat pois. Arvatkaa kaksi kertaa pystyinkö luopumaan kaikista teristä. Viillän kerta toisensa jälkeen syvemmälle ja päivystyksessä hoitaja liimasi muutaman haavan kuntoon.
En käsitä miten, mutta onnistuin kirjoittamaan vanhemmilleni kirjeen jossa kerroin vähän taustaa siitä miksi sairastuin (tai miksi luulen että sairastuin) ja siitä miten paha olo minulla jatkuvasti on. Nyt vanhempani tietävät edes hiukan paremmin.
En tajua miten minulla voi olla niin hyviä ystäviä. Aino tuli kanssani ambulanssiin ja Tuuli ja Elli ajoivat perässä. Aino ja Tuuli istuivat kanssani päivystyksessä ja tukivat minua. Mitä olen tehnyt ansaitakseni noin ihania ystäviä? En mitään. On varmaan tosi rankkaa kun he joutuvat kokoajan kestämään säätöjäni.
En tiedä miten kestin lauantai-illasta tähän päivään asti. Olen niin loppu. Paha olo ei jätä hetkeksikään rauhaan. Miksi en ole jo luovuttanut? En enää edes yritä luvata kenellekään, että en tee mitään, koska tiedän, että en välttämättä pysty sitä lupausta pitämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti