En tunnista itseäni katsoessani peiliin. Olen alkanut pitää kasvoistani. Pohkeeni ovat ihanat. Joskin liian isot.. Toisaalta ne ovat kehon ainoa osa jossa on vain lihasta, ei läskiä. Muuten vihaan peilikuvaani edelleen. Kasvoillani näkyy hymy. Se näyttää lähes oikealta. Silti se ei ole. Olisikin..
En tunnista itseäni kun mietin käytöstäni. Menen aktiivisesti paikasta toiseen. Hymyilen ja jopa nauran. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olen siis kaikkea mitä olin ennen sairastumistani. Tai ainakin ulkopuolisen silmissä. Sisälläni olen edelleen rikki. Ehkä jopa entistä enemmän. "Jotkut ihmiset peittää kivun esittämällä ilosta". Nii'in sanoppa muuta. En tiedä kuinka hyvin näkyy ulospäin miten voin. Välillä tulee niitä hetkiä kun masennus lamauttaa minut niin pahasti, että en pysty liikkumaan. Toisina hetkinä taas ahdistus voittaa ja sen huomaa. Muuten ihmiset ympärilläni tuntuvat luulevan kaiken olevan hyvin. Haluaisin vain huutaa kaikille, että ei ole, että tarvitsen apua ja että olen rikki. En kuitenkaan halua rikkoa muuria jonka olen saanut taas kasattua.
Viiltelen edelleen silloin tällöin. Viimeksi torstaina. Sain vihdoin aikaiseksi irrottaa uusia teriä ja nyt kädessä on taas yli 60 viiltoa. Tavallaan kaduttaa, koska lämpimät kelit ovat tulossa ja olisi kiva pitää lyhythihaisia. Tavallaan on kuitenkin ihana nähdä tuoreita viiltoja arpien päällä. Tekee niin pahaa nähdä arpien haalistuvan, että mieluummin kestän kuumuutta.
Psyka huomasi, että olen ottanut etäisyyttä ja en puhu sille enää niin vapaasti. Lähinnä siksi, että se vaihtaa työpaikkaa ja joudun TAAS aloittamaan alusta uuden työntekijän kanssa. En näe yhtään syytä kertoa sille asioistani jos se kuitenkin kohta lähtee. Onneksi on se hoitaja osastolta.
Ensi viikolla on musaopiston laulun pääsykoe ja en ole saanut kappaletta vieläkään valittua. Stressaan sitä pääsykoetta jopa enemmän kuin 5.5 olevaa pääsykoetta Lohjalla tai 12.5 olevaa pääsykoetta järvenpäässä. Ai miten niin huomaa, että musiikki on tärkeämpää minulle?
Balettitunnilla meidän olisi pitänyt pukea sellaiset espanjalaistyyliset mekot päälle. Oli tosi nöyryyttävää kun se ei mahtunut. Sain siitä lisämotivaatiota laihduttamiseen. Aloitin viime viikon maanantaina herkkulakon ja yritän syödä päivässä 1200 kaloria. Haluaisin syödä vähemmän, mutta se on määrä jonka kaveri ja minä yhdessä sovimme. Tai siis kun en laihduta yksin. Yleensä siinä 700 kohdilla alkaa jo tökkiä, mutta melkein aina olen onnistunut syömään tarpeeksi. Tänään olen epäonnistunut täysin ja syönyt jo 1200 ja pitäisi vielä syödä lisää. Vittu, että vihaan viikonloppuja kun koko perhe syö yhdessä..
Kävimme iskän ja Markon kanssa kiertelemässä autokauppoja ja miettimässä minkä auton ostamme. Se, että täytän 18 106 päivän päästä tuntuu aina vain todellisemmalta. Pahinta tässä on, että en oikeasti halua elää niin kauaa enää.
Ulkona paistaa aurinko ja olisi muutenkin täydellinen lenkkikeli. Tällä hetkellä kuitenkin masennus vie voiton ja makaan sängyssä peittojen alla. Saisimpa jostain voimia lisää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti