Mietin blogin vaihtamista yksityiseksi. Ihan vain koska pelkään niin paljon, että joku soittaa vanhemmilleni tms. Yritän kuitenkin luottaa ihmisiin. Toivonkin, että jos joskus tekee mieli tehdä asioille jotain tai huoli kasvaa liian isoksi, tulette juttelemaan minulle. En halua vanhempieni enää kuulevan asioitani keneltäkään muulta kuin itseltäni.
Viikonlopun olin leirillä kuten edellisessä tekstissä taisinkin mainita. En oikein osaa sanoa miten siellä meni. Eilen olin päivällä suht pirteä ja vasta illalla paha olo iski lävitseni. En muista illasta juuri mitään. Muistan kuinka Karri yritti saada minut kertomaan jotain, mutta pääni sisällä tapahtui liikaa ja en saanut juuri mitään sanottua ääneen. Seuraavaksi muistan kuinka jäin ihan lyhyeksi aikaa huoneeseen yksin ja viilsin jalkaani seitsemän paskaa pikku haavaa. Sen jälkeen loppuukin kaikki muistot. Viesteistä ja laastareista päätellen olen viiltänyt ranteeseenkin ja Emma saattoi nähdä minut ranne verta valuen. En tiedä mikä minua vaivasi illalla. Halusin antaa ihmisille itsestäni iloisen kuvan, koska tuo jäi viimeiseksi leirikseni. Olin kuitenkin ihan hirveä. Minuun oli vaikea saada kontaktia ja en hallinnut itseäni. Siinä sitten meni sekin.
Jos olisin tarpeeksi vahva, jaksaisin pistää ajatuksilleni vastaan. Olen kuitenkin heikko. Pääni sisällä on helvetti ja kokoajan ajatus kuolemasta vahvistuu. Saunassa istuessani mietin mitä haluaisin sanoa viimeisinä sanoinani. Mietin millä keinolla tapan itseni ja päädyin siihen tulokseen, että sillä ei ole väliä kunhan kuolen. Mietin hautajaisiani ja jälkeen jääviä ihmisiä. Päivääkin mietin, mutta siitä en ole vielä varma.
Tiesin jo leirille mennessäni, että todennäköisesti se on viimeinen kerta kun näen Karrin. Olisin halunnut halata häntä ja kertoa kuinka tärkeä hän minulle on. Jotenkin kuitenkin en saanut sitä tehtyä. Suurimman osan muista leiriläisistä ehdin vielä nähdä, mutta olisin halunnut sanoa Karrille heipat. Ehkä pääsyy miksi en uskaltanutkaan oli se, että jos epäonnistun, joudun tekemään sen uudestaan.
Menen torstaina Tampereelle. Pääsen vihdoin kotiin! Ehdin nähdä pikaisesti Tampereen kavereitanikin. Jotenkin kuitenkin ahdistaa nähdä heitä. He ovat niin tietämättömiä kaikesta mitä minun elämässäni tapahtuu. Todennäköisesti he saavat tietää kuolemastani vasta kun joku lukee sen facebookista.
On niin monta ihmistä joille pitää sanoa hyvästit. Jotenkin on vain vaikea löytää sanoja. On muutama ihminen joille tiedän mitä sanon, mutta en uskalla.
Suunnittelin selkeän postauksen, mutta tästä on tullut taas kaikkea muuta. On vain taas niin vaikea muuttaa ajatuksia sanoiksi.
Tekisi mieli viiltää koko keho täyteen. Meinasin raapia kasvoni ja viiltää kaulaan. Jotenkin kuitenkin havahduin ajoissa. Sitä olisi ollut todella vaikea peittää. Toisaalta ei jaksa kiinnostaa näkeekö joku. Viiltäisin, mutta en jaksa alkaa siivoamaan sitä sotkua joka siitä tulisi. Yritän siis vain jaksaa huomiseen.
Ehkä se kuulostaa teistä typerältä, mutta romahdin itkemään koska kumpikaan sisaruksistani ei suostunut lainaamaan johtoa jolla olisin saanut kännykästä kuvat koneelle. Kännykän muisti on täynnä ja halusin tyhjätä sen. Tietenkään kumpikaan sisaruksistani ei voinut lainata minulle sitä piuhaa jonka olisin tarvinnut. Jotenkin niinkin pieni pettymys sai minut romahtamaan ihan täysin. Huusin ja itkin ja revin hiuksiani. Kaikki vain yhden johdon takia.
En jaksa enää elää. On vaikea nähdä pienintäkään valoa edessäpäin. Menen huomenna taas osastolle keskustelemaan Juuson kanssa. En uskalla sanoa hänelle tästä kaikesta. Pelkään liikaa sitä, että joutuisin taas osastolle. En uskalla sanoa oikein kenellekään mitään. Tänne kirjoittaminenkin on vaikeaa.
Olisipa joku ihminen joka kertoisi kaiken kääntyvän vielä hyväksi. Joku ihminen joka halaisi pahanolon pois. Minulla on paljon kavereita, perhe ja ammattilaisia tukiverkkonani. Silti koen olevani tosi yksin.
Onneksi sataa. Se rauhoittaa edes hiukan.
Sä mitä silloin teet,
kun on voimas ehtyneet
ja muistostasi ympärillä jää vain kyyneleet
Ja niin taivas itkee hiljaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti