Viikkoon on mahtunut paljon, mutta samalla ei paljon mitään.
Maanantaina jäin osastolle. Päädyimme hoitajan kanssa, että tarvitsen pari päivää taukoa. Sovimme, että olen kriisipaikkaoikeuden päättymiseen asti (eli torstaihin). Luulin kuitenkin, että aikaa pidennettäisiin. Lähdin kuitenkin torstaina kotiin ja jo samana päivänä minut meinattiin viedä päivystykseen.
Tiistaina olin koko päivän huoneessa. Hoitajat kävivät kyllä huonekaveriltani kysymässä miten hän voi jne. mutta munulta kukaan ei edes vaivautunut kysymään mitään. Kaikki muut nuoret pakotettiin syömään, mutta minua ei. Olin kuin ilmaa kaikille. Kirjaimellisesti. Illalla sekosin ihan täysin ja vain huusin että haluan kuolla ja pyörin säbgyssä ja löin seinää jne. Hoitajat eivät olisi sitäkään tajunneet ellei kämppikseni olisi käynyt heille sanomassa. Silloinkin minulle vain tuotiin lääkkeet ja jätettiin yksin. Yritin raapia ranteet auki ja koko vasen käsi on ruvella raapimisesta. Eikä kukaan vittu tajunnut sitäkään!
Keskiviikkona jaksoin sentään nousta sängystä. Siltikään hoitajat eivät huomanneet olemassa oloani. En syönyt osastolla kolmeen päivään ja sitä ei tajuttu. Tai siinä vaihewssa kun muut nuoret valittivat siitä hoitajille, minua pyydettiin syömään, mutta kun en syönyt, he luovuttivat heti.
Torstaina kun pääsin osastolta, menin lääkärille nupoon. Sain uuden lääkkeen, mirtazapiinin. Se on nyt illassa väsyttämässä ja sen pitäisi myös kohottaa mielialaa. Lääkäri teki ratkaisevan virheen ja sanoi minulle, että kyllä minä MUUTAMAN vuoden päästä voin paremmin. Olen kolme vuotta jo kestänyt tätä paskaa. En jaksa enempää. Jo ajatus siitä, että pitäisi vielä toiset kolme vuotta kestää oli liikaa. Lähdin lääkäristä itkien ja suuntasin seurikselle. Siellä menin juttelemaan nuorisotyöntekijän kanssa joka oli viemässä minua päivystykseen. Äiti kuitenkin soitti lääkärilleni. Hän soitti osastolle ja osastolta sain arviointiajan maanantaiksi. Torstaina se tuntui liian kaukaiselta. Ja vaikka se onkin huomenna, se on liian kaukana.
Perjantaina jaksoin pakottaa itsrni näkemään kaveria, mutta en jaksanut mennä balettiin. Nuortenillassa alkoi ahdistaa, mutta siitä selvittiin. Perjantai oli sentään torstaita parempi.
Eilen olin kuorokisoissa. Jossain välissä alkoi masentaa niin pahasti, että harkitsin kolmen kerroksen alas hyppäämistä. Harkitsin ihan tosissani..
Tänään sain heti aamulla kuulla kaverilta, että munun pitää painua helvettiin. Kävelin siis alakertaan ja kappad kun olinkin jo helvetissä. En ole pystynyt ajattelemaan muuta kuin itseni tappamista. Taaskaan.. Tänään en enää jaksa miettiä muita. Minun on pakko tehdä jotain. En tiedä tyydynkö pelkästään viiltämiseen vai mitä teen. Haluaisin kaiken vain olevan ohi..
Taas yksi sekava postaus..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti