My selfharm in pictures

Jos tekee pahaa nähdä kuvia viiltämisestä ja raapimisesta, älä lue enempää!
 En halua tällä pahoittaa kenenkään mieltä ja pahentaa kenenkään toisen oloa. Siksi todellakin toivon, että ne jotka ovat herkkiä tälläisille, eivät lue tätä.

Tein tämän postauksen päästäkseni itse kartalle siitä miten itseni satuttaminen on parin vuoden aikana muuttunut. Joistakin on ehkä väärin, että laitan näitä kuvia tänne, mutta en jaksa välittää siitä. Tein tämän itseäni varten. Samalla tekin saatte kuvan siitä millaista minun itsetuhoisuuteni on. Vaikka omasta mielestäni viiltelyjäljet yms ovat kauniita, tiedostan sen olevan sairasta ajattelua ja toivonkin, että kukaan teistä ei ajattele samoin.

Syksy 2013

pari viikkoa ensimmäisen osastoreissuni jälkeen yritin opetella taas hymyilemään, mutta jotenkin en siinä onnistunut. Jatkuva ahdistus ja itsemurha-ajatukset eivät jättäneet rauhaan ja se näkyy kasvoiltani vaikka silloin luulinkin olevani hyvä peittämään pahan oloni.

 

 

Vielä silloin viillot olivat tosi pintanaarmuja ja niistä ei jäänyt edes kunnolla arpia.

Tähän näkyyn tottuivat koulukaverini. Väitin kaikille ranteeni venähtäneen, mutta todellisuudessa tarvitsin sidettä, koska viilsin koulussa tosi usein ja en halunnut paitojeni hihojen sotkeentuvan. Pari kertaa muistan haavojen auenneen tunnilla tai kun olin mennyt tunnille ennen kuin veren tulo tyrehtyi ja siksi hihani olivat välillä ihan veriset. Silloin viiltely oli kuitenkin vähäistä, vaikka silloin se tuntuikin paljolta.

Tämä kuva on otettu kun olin toista kertaa osastolla. Silloin sain ihania ystäviä ja jaksoin jopa hymyillä jotenkuten, koska sain pitää hauskaa ihanien ihmisten kanssa. Joku hoitaja silloin puhui minulle siitä miten minun tullessani porukasta tuli yhtenäinen ja kukaan ei jäänyt yksin. Myöhemmilläkin kerroilla sitä miten sosiaalinen olen on ihailtu. Itselleni se on normaalia joten on hämmentävää kuulla toisten pitävän minua sosiaalisesti lahjakkaana.

ensimmäisen kerran raavittuani on raapiminen auttanut monet kerrat kun ei ole voinut viiltää. Oikeastaan raapimisesta on enemmän hyötyä, koska vielä pari päivää sen jälkeen haavoihin sattuu, eikä tarvitse tehdä uusia.

 

 

Kevät 2014

Olin silloin päiväosastolla kaksi viikkoa. Paikka tuntui päiväkodilta, koska sinne mentiin aamulla ja lähdettiin iltapäivällä ja paikka näyttikin ihan päiväkodilta.

Vielä silloin pystyin ongelmitta syömään näinkin paljon. Eikä tehnyt edes pahaa. Vasta syksyllä alkoi itseinhoni lisääntyä niin paljon, että en syönyt kuin kerran tai pari näin paljon. Tai kotona söin kyllä, mutta en jos ihmiset näkivät.

Olen lyönyt itseltäni silmän useita kertoja mustaksi, mutta tämä oli ensimäinen kerta. Silloin suutuin itselleni ja muille ja ainakin psykologi väitti, että kyse oli dissosiaatiokohtauksesta, koska en muista tilanteesta mitään ja en hallinnut kehoani. Mustelma oli helppo peittää pistämällä lasit päähän. Vanhemmatkin tajusivat sen olemassa olon vasta monen päivän kuluttua ja silloinkin väitin vain lyöneeni unissani sen johonkin.

 

Keväällä lähes tasan vuosi sitten olin monta viikkoa viiltämättä ja perhonen auttoi jaksamaan. Nykyään lähinnä vain naurattaa kuinka vähän viiltoja silloin oli ja kuinka luulin niitä olevan jotenkin paljon.

Lähes koko kesän olin viiltämättä tai raapimatta. Silloin kuin teki mieli tehdä jotain viilsin reisiin. Kesällä olin muutenkin iloisempi vaikka ahdistus olikin lähes jatkuvaa.

Syksy 2014

Kolmannen osastoreissun jälkeen ahdistus lievitti ja saatoin hetken hengähtää. Masennus otti valtaa minusta, mutta sain olla muutaman viikon ilman suurempaa ahdistusta.

Pyysin Miikkaa ja Jenninaa piirtämään minulle perhoset. Miikan perhosella oli tykit, turbot jne. Jenninan taas oli edes hiukan enenmän perhosen näköinen. Silloin olin hetken tekemättä mitään, mutta kun perhoset lähtivät pois, pääsi terä taas rikkomaan ihoani. Tässä jo huomaa, että viiltelyni oli jo alkanut lähteä käsistä, sillä viiltoja on huomattavasti enemmän.

Myöhemmin Miikka piirsi vielä toisen ötökän. Tätä ei voinut enää pitää perhosena, mutta se auttoi joka tapauksessa.

 

Tästä huomaa kuinka paljon viiltelyni lisääntyi. Silti pieni verikammo on säilynyt joten syvempiä viiiltoja on vain harvoja. Vaikka kokoajan halusinkin viiltää syvemmälle ja lisää.

 

Yliannostuksen jälkeen jouduin juomaan lääkehiiltä. Se oli ihan kuin vettä jossa oli hiekkaa. Ensi kerralla jos (ja kun..) otan liikaa lääkkeitä en suostu sitä juomaan.

Lääkkeiden takia en meinannut pysyä pystyssä ollenkaan.

Olin niin väsynyt kokoajan, että en jaksanut edes pestä hiuksia. Onnistuin kuitenkin hymyilemään, sillä ahdistus oli poissa. Tai ainakin hetkellisesti..

Olen osastolla tottunut syömään "poppamieskarkkeja" aina kun ahdistaa. Edelleen kannan aina mukanani chilikarkkeja, mutta suuni on tottunut niihin sen verran, että vaikutus on paljon lievempi ja yleensä en muista karkkien olemassa oloa silloin kun niitä tarvitsen.

Osastolla viilsin ja yritin raapia ranteen auki. Tässä vaiheessa viilsin ensimmäisen kerran tuonne oikealle. Tämän jälkeen olenkin kokoajan vain joutunut laajentamaan aluetta johon viiltää kun kerralla tulee tehtyä se väh. 40 viiltoa. Suurin osa niistä on kuitenkin edelleen suhteellisen pintanaarmuja.

Kevät 2015

Vuodenvaihteen jälkeen masennus on pahentunut ja kyyneleiden takia meikit ovat levinneet enemmän kuin usein. Kyyneleistä huolimatta olen yrittänyt saada edes jonkinlaisen hymyn naamalleni.

Koko käsi täynnä viiltoja ja tässä vaiheessa ne alkoivat olla syvempiä. Tällä hetkellä kun terät ovat tylsyneet jäljet eivät ole niin pahoja, mutta en aio kestää noita teriä tätä iltaa kauempaa.

Nykyään aina kun viillän käsi näyttää tältä. Haluaisin viiltää enemmänkin, mutta tila ei riitä ja en uskalla viiltää reisiä, sillä niissä viillän aina paljon syvemmälle.

Ne pari viikkoa kun minulla meni paremmin hymyilin aidommin.

Tältä käteni näyttivät kun yritin lopettaa. Tai silloin alkuun. En löytänyt kuvaa jossa kädet olisivat olleet parantuneet ja arvet haalistuneet edes hiukan.

Kädet ovat tällä hetkellä suht. hyvässä kunnossa. Yritän hymyillä, mutta se on vaikeaa. Ylipäätään elämä on liian vaikeaa.