Tuntuu, että olen kaikille vain olkapää jota vasten itkeä. Ei se haittaa, koska sitä kautta tunnen itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mutta välillä se on rankkaa.
Kuorossa jouduin auttamaan yhtä poikaa jolla menee tosi huonosti. Hän avautui minulle ja oli toki hienoa saada hänet puhumaan, koska kukaan muu ei ole siinä onnistunut, mutta silti.. Tuntuu vaikealta olla muiden tukena kun olen itse niin pohjalla. Silti haluan, että ihmiset puhuvat minulle asioistaan, koska tiedän, että siitä on heille apua. Osaan kyllä sanoa kun en jaksa enempää.
Yhden kaverini olen nähnyt viimeksi kesällä. Olemme toki puhuneet paljon whatsappissa yms. mutta emme näe ikinä. Hänellä ei koskaan ole aikaa nähdä. Ymmärrän, että on ylioppilaskirjoitukset yms. mutta hänellä on aikaa muille kyllä vaikka millä mitoin. Minulle kävisi näkeminen melkein milloin vain, mutta hänellä ei ole muka aikaa. Vituttaa. Kaveri laittaa facebookkiin kuvia kuinka on kavereidensa kanssa. Minua ei tietenkääb ole pyydetty mukaan. Tälle ihmiselle tuntuu kuin olisin kirjaimellisesti vain se olkapää. Jos häneltä ei löydy pian aikaa minullekin, joudun miettimään uudestaan, että onko hän edes kaverini. Harmittaa vain kun olen yrittänyt niin kauan saada häntä näkemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti