You wake up every morning and ask yourself
What am I doing here anyway
With the weight of all those disappointments
Whispering in your ear
You're just barely hanging by a thread
You wanna scream but you're down to your last breath
Jokainen aamu on edellistä vaikeampi. Sängystä nouseminenkin nostaa ahdistuksen pintaan. Miksi pitää herätä joka aamu?
Jos en olisi lupautunut isoseksi riparille, olisin jo tappanut itseni. Joka yö olen joutunut taistelemaan itseäni vastaan, jotta en olisi tehnyt mitään. Viikon päästä ripari on kuitenkin ohi. Mikä silloin enää pitää minua täällä?
Todellisuus iski vasteb kasvoja balettitunnilla. Teimme tangolla harjoituksia peiliinpäin ja alkoi ahdistaa oman kropan näkeminen. Muut siellä ovat niin laihoja ja kauniita.. Myös se, että sekoilin alkoi ahdistaa ja lopputuloksena juoksin pukkariin itkemään. Onneksi sain itseni rauhoittumaan suht. nopeasti. Hävetti kyllä hirveästi itkeä niiden ihmisten edessä..
Perjantaina kävin taas nupossa keskustelemassa. Puhuimme siitä, että välillä minulla on jaksoja jolloin menen ihan ylikierroksilla ja en hallitse tekemisiäni ja koen olevani hyvä kaikessa jne. Yleensä ne ovat yksirtäisiä päiviä muiden joukossa, mutta pisimmillään olen ollut sellainen viikon. En ole niistä kauheasti blogiin kirjoittanut kun olen luullut niiden olevan merkityksettömiä jaksoja. Minulla on lukenut papereissa kauan jo, että minulla on epävakaita piirteitä, mutta psyka oli sitä mieltä, että pitäisi keskustella lääkärin kanssa, koska on mahdollista, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se selittäisi mielialan vaihteluni yms. En kuitenkaan itse usko, että minulla olisi se. Jos lääkäri sen kuitenkin toteaa menee lääkitykset yms uuskiksi. Lääkitystä ollaan kyllä muutenkin muuttamassa, mutta silti.
Psyka olisi halunnut pistää minut osastolle, mutta hermostuin aika pahasti. En aio mennä sinne enää kertaakaan vapaaehtoisesti. Pakkoläjetteellä ne saattaisivat jopa pitää minua siellä sen aikaa, että siitä olisi hyötyä. Samaan aikaan en kuitenkaan halua osastolle siksi, että sinne meno siirtäisi suunnitelmiani taas eteenpäin. Psyka yritti saada minut lupaamaan, että menen seuraavalle kerralle. Se on kuitenkin vasta kahden viikon päästä, joten en voi luvata mitään niin pitkän ajan päähän. En voinut myöskään luvata kertoa vanhemmilleni jos oloni menee tosi huonoksi. Oloni oli eilenkin hirveä, mutta eb sanonut siitä kenellekkään. Minun pitäisi kuulemma pyytää jotain kaveria huolehtimaan siitä, että jos olen itselleni vaaraksi, minut viedään päivystykseen. En kuitenkaan halua antaa kenellekkään niin suurta taakkaa itsestäni.
Ystävänpäivän olin lukittautuneena omaan huoneeseeni. Kukaan ei pyydä minua ikinä mihinkään ja itse en jaksa aina olla se joka kysyy ihmisiä johonkin. Osittain oloni oli eilen huono juuri siksi, että olin yksin. Tuntui, että kaikki ovat unohtaneet minut.
Tänään pitäisi jaksaa mennä partioon ja katsomaan viikossa aikuiseksi. Huomenna alkaa ripari ja sen takia pitää herätä joka aamu viimeistään kahdeksalta. Se ei koulua käyvistä ejkä ole paha, mutta minulle on. Perjantaina on partion yöretki joten pe-la yö tulee valvottua. Ei sillä että nukkuisin muutenkaan.. Sunnuntaina pitäisi mennä konfirmaatioon ja maanantaina töihin vahtimaan 4-vuotiasta poikaa ja 2-vuotiasta tyttöä. En tule varmaan jaksamaan tulevaa viikkoa kovin hyvin. Jotenkin pitää vain löytää voimia tsempata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti