Viikko on ollut ihan yhtä raskas kuin ajattelinkin, että se olisi. Huomenna on onneksi viimeinen päivä riparilla ja sitten saa taas levätä. Tai no ei saa.. Menen partioryhmäni kanssa yöretkelle ja sieltä suoraan Jenninan 18-vuotissynttäreille josta menen suoraan konfirmaatioon. Maanantaina vielä vahtimaan 4 ja 2- vuotiaita lapsia. Olen nyt jo ihan loppu. Maanantaihin on liian kauan.
Olin jo ihan varma, että tämä olisi ollut viimeinen viikkoni. Juttelin kuitenkin eilen Karrin kanssa ja hän oli ensimmäinen (ja varmaan viimeinen) joka sai minut miettimään muita vaihtoehtoja. Luulin olevani täysin varma päätöksestäni, mutta näköjään en ollutkaan. Nyt pääni on entistä enemmän sekaisin kaikesta. Tavallaan en tykkää kun Karri sai minut miettimään elämistä vaihtoehtona, mutta samaan aikaan olen kiitollinen.
Kuolema pyörii kokoajan päässä ja tälläkin hetkellä harkitsen yliannostusta. Kun ahdistaa tekisi mieli vain iskeä puukko keuhkoihin ja kuolla. Tänään kun alkoi ahdistaa meinasin juosta rautatielle. Jotenkin kuitenkin pysähdyin miettimään ja sain ajatuksen siirrettyä sivuun.
Annan itselleni vielä ainakin viikon aikaa. Olen miettinyt vaihtoehtona sitä, että odotan siihen asti että täytän 18 ja jos kotoa pois muuttaminen yms. ei auta minua, voin lopettaa kaiken. Kuitenkin 170 päivää ja puoli tuntia tuntuu liian pitkältä ajalta. Tarvitsisin hirveästi tukea jaksaakseni siihen asti ja en voi pyytää keneltäkään sitä, että kukaan pysyisi rinnallani sen ajan.
En ole viiltänyt melkein kahteen viikkoon. Arvet kuitenkin ovat taas alkaneet haalistua ja tekisi mieli tehdä uusia. Minulla on tällä hetkellä jopa ihan suht. hyvä olo, mutta samalla halu viiltää on voimakas. En tiedä päädynkö tekemään jotain vai en. Viimeyönä näin painajaista jossa kaikki arpeni olivat kadonneet yhden yön aikana. Kyllä, luitte oikein, se oli painajainen. Olen liian kiintynyt arpiini ja ne ovat osa minua.
Vihaan tätä kun ajatukset ovat sekaisin.. Nyt kun ne ovat vielä sekaisemmin, alan menettää todenteolla hermot itseeni..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti