And here we go again...
Vanha blogi on tullut tiensä päähän. Tämä blogi on jo kolmas jonka teen ja jos jostain syystä joudun lopettamaan tänne kirjoittamisen, en enää tee uutta. Syitä siihen on monia, mutta pääsyy taitaa olla se, että tuttu löysi sen ja linkkasi veljelleni, joka taas kertoi siitä vanhemmilleni. Olen nyt ollut lähemmäs kuukauden kirjoittamatta ja on jotenkin vaikea löytää sanoja kuvaamaan ajatuksia.
Minun piti aloittaa tänne kirjoittaminen 1.1. 2015, mutta en jotenkin saanut aikaiseksi tehdä muokkauksia loppuun. Ulkoasu kaipaa vieläkin paljon parantelua, mutta muokkailen sitä jaksamiseni mukaan pikkuhiljaa.
Vaikka vuosi vasta hetki sitten vaihtui, alkaa vuosi 2014 olla jo ihan sumun peitossa. Viime vuonna olin alkuvuodesta kaksi viikkoa nuorisopsykiatrisella päiväosastolla. Silloin päädyimme perheeni ja hoitohenkilökunnan kanssa ratkaisuun, että lukio ei ole minulle oikea paikka. Hainkin seuraavassa yhteishaussa nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan koulutukseen.
Kevät oli taistelua itseni kanssa, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Kesäkuussa olin isosena niin lastenleireillä kuin riparillakin. Kuun alussa sain tiedon, että en päässyt kouluun johon halusin ja vointini notkahti entisestään alaspäin.
Elokuussa jatkoin lukiossa. Koulu oli lievästi sanottuna helvettiä ja ensimmäisen kouluviikon jälkeen olin suljetulla osastolla kolmatta kertaa. Tämän osastokäynnin jälkeen koulussa poissaolot vain lisääntyivät entisestään, mutta olo säilyi entisenään.
Marraskuussa otin yliannostuksen ja päädyin taas osastolle. Tässä vaiheessa lopetin vanhaan blogiin kirjoittamisen. Osastolla ollessani oloni parani ja lopetin viiltelyn pariksi viikoksi. Voin oikeasti paremmin ja onnistuin olemaan sosiaalinen ja jaksoin olla perheen kanssa jne.
Jouluna aloin taas viillellä ja tällä hetkellä käteni näyttää pahemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Joulu meni ihan siedettävästi, mutta joulukuun lopulla voimani alkoivat loppua ja vuoden vaihtuessa olin huonommassa kunnossa kuin ikinä. Vanhempani päättivät, että minun pitää muuttaa takaisin Saloon ja jättää kaikki hyvä Tampereelle. Edelleenkin ajatus täällä asumisesta saa minut erittäin ahdistuneeksi.
Vuoden vaihteen vietin kotona itkien omassa huoneessani. Minun ei kuuluisi olla enää elossa ja ajatus siitä, että olen täällä vielä kun vuosi 2015 alkoi oli/on sietämätön. Olen kuluneet päivät vain maannut omassa huoneessani tekemättä mitään. En pysty ajattelemaan muuta kuin itseni satuttamista, kuolemaa yms. Tein vain yhden uuden vuoden lupauksen jonka aion pitää: Tämä on viimeinen vuoteni.
Vuoden aikana olen lopettanut seronilin syömisen, ketipinorin annostusta on lisätty, aloitin ataraxin syömisen tarvittavana ja aloitin lyrican ahdistukseen. Silloin kun pääsin osastolta lääkitykseni tuntui olevan kunnossa, mutta nyt sen vaikutus tuntuu kadonneen.
Tämä blogi on minulle kuin päiväkirja ja kirjoittamisesta on minulle apua, joten jos löydät tämän ja pidät tekstejäni ahdistavina tms. älä ala lukea tätä. Se on omaksi parhaaksesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti