sunnuntai 4. tammikuuta 2015

my mind is just so fucked up

Istun tuijottaen ikkunastani. Ulkona on niin kaunista. Myrsky laantui ja kaikkialla on koskematonta lunta. On rauhallista. En voi olla miettimättä kuinka kauniilta punainen näyttäisi hohtavan valkoista lunta vasten. Jaksaisinko meikata, laittaa hiukset ja kauniin mekon? Viiltäisinkö ranteeni auki ja tekisin lumienkelin maahan? Mielikuva tästä on niin voimakas ja kaunis. Pitäisikö minun tehdä mielikuvasta totta?

"Vitun läski!" "Älä pistä tota suuhus, tiiät kuinka paljon kaloreita siinä on" "et ois saanu syödä sitä" "Tosta hyvästä teet uudet 100 vatsalihasta!"

Ajatukset eivät jätä rauhaan. Jos päässäni ei pyöri ajatuksia siitä kuinka minun pitäisi kuolla, päässäni huutaa ääni joka kertoo kuinka läski olen. En voi kuolla ennen kuin painan vähemmän. Tätä menoa en laihdu ikinä. Herkkulakko kesti ruhtinaallisen päivän.

Olen alkanut taas kuulla harhoja. Monena yönä olen valvonut, koska en ole saanut rauhaa. Olen kuullut jonkun kävelevän huoneeni ohi jatkuvasti tai koputtavan oveeni. Perheen kanssa asumisessa pahinta on se, että kuulee talon elon äänet ja kun sanoin iskälle, että paras hetki lomassa oli kun sain olla yksin hetken, hän suuttui ja ei puhunut minulle pariin päivään. Nyt kun kuulen ääniä yölläkin, alan olla räjähtämispisteessä, koska en saa hetkenkään rauhaa.

Viiltämisellä on entistäkin suurempi osa elämässäni. Joka päivä kättäni kaunistaa enemmän ja enemmän viiltoja. Eikä minua kiinnosta. Ei kiinnosta, että en voi pitää lyhythihaisia tai lyhyitä vaatteita kesällä. Ei kiinnosta, mitä muut sanovat. Ei kiinnosta. Ja miksi kiinnostaisikaan? En aio elää kesään asti, joten ei tarvitse huolehtia lämpimistä keleistä. Muiden mielipiteillä ei ole väliä, koska kukaan ei enää muista edes olemassa oloani, joten ei ole ketään joka sanoisi, että itseni satuttaminen vaikuttaa myös häneen. Ei ole enää mitään motivaatiota lopettaa.

Mieleni synkkenee päivä päivältä. Vielä eilen pystyin nousemaan sängystä ja tekemään jotain. Tänään voimani loppuivat siihen, että sain itseni pois sängystä. Tehdessäni kotitöitä, itkin, koska olin niin voimaton. Vanhemmat valittavat, koska olen koko päivän koneella, mutta he eivät tiedä millaista on kun ei jaksa tehdä mitään. En edes muista koska olisin jaksanut vaihtaa yöpaidan pois, saati sitten jaksanut käydä suihkussa. Vessassa käyminenkini tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Ainut asia jota jaksan tehdä, on käydä salilla ja tehdä lihaskuntoja, koska minun on pakko laihtua. Tuntuu kuin voisin homehtua tänne yksinäisyyteeni.

En ole jaksanut avata whatsappia muutamaan päivään. Sinne on tullut ruhtinaalliset kahdeksan viestiä. Nekin ryhmäkeskusteluihin. Ennen tässä ajassa olisi tullut paljon viestejä joista osa olisi huolestuneita. Kaverini ovat unohtaneet olemassa oloni tai vain lopettaneet välittämisen. Toisaalta näin on parempi, koska se tarkoittaa, että kuolemani ei satuta muita kuin perheenjäseniäni. Olen rankaissut itseäni siitä, että olen huono ystävä, mutta enää en tunne asiaa kohtaan mitään. Viimeyönä itkin, koska olen yksin, mutta nyt tätä kirjoittaessani ilmeeni ei värähdäkkään tai ei herää mitään ajatuksia. Nyt tiedän millaista on kun kukaan ei välitä ja olen liian väsynyt ollakseni kiinnostunut koko asiasta.

Huomenna normaalit ihmiset palaavat kouluun. Itse olen niin paska, että en saanut lukiota käytyä enempää joten jään vain sängynpohjalle mätänemään. Tuntuu hölmöltä olla näin epäonnistunut paska. Helmikuun alusta pitäisi alkaa työpajatoiminta, mutta en halua sinne. Yhteishakukin on helmikuussa ja pitäisi jaksaa miettiä muita vaihtoehtoja Kanneljärvele siltä varalta, että en pääsekkään sinne. Jotenkin sekin asia tuntuu merkityksettömältä. Olen miettinyt myös, että epäonnistuisin pääsykokeissa tahallani, jotta en vie paikkaa joltain joka haluaa elää. Kuulostaa ehkä tyhmälle, mutta epäonnistuminen olisi hyvä perustelu sille, että haluan tappaa itseni. Konkreettinen syy olisi muille helpompi ymmärtää kuin mieleni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti