Joka päivä kuljen tiheämmässä ja tiheämmässä sumussa. Aika matelee, mutta samalla päivät vaihtuvat pelottavan nopeasti. En ole tehnyt mitään mainitsemisen arvoista.
Siitä kun päätin kuolla on kulunut jo kaksi vuotta. Kaksi helvetin pitkää vuotta! Tuntuu, että jopa uudesta vuodesta on kulunut ikuisuus. Yliannostuksestakin on mennyt jo vaikka kuinka kauan.
On vaikea nähdä tulevaisuutta edes huomiseen. Kuitenkin olen kestänyt jo pari vuotta, vaikka joka päivä olen herännyt entistä synkempään aamuun. Herään siis huomennakin.
Jos jokainen päivä on tälläistä taistelua, en jaksa herätä uuteen päivään enää kauaa. Tänään se, että jaksoin raahautua partioon, oli melkein ylivoimaista. Se, että puin vaatteet. Se, että harjasin hiukset. Se, että pesin lasit. Se on kaikki ylivoimaista.
Olen laihtunut muutamassa päivässä kaksi kiloa. Tavallaan olen tyytyväinen, mutta samalla olen pettynyt, että en ole laihtunut enempää. Syön päivässä alle tuhat kaloria ja yritän vähentää siitäkin. Salilla yritän kuluttaa mahdollisimman paljon, mutta välipäivät kun en pääse salille tuottavat tuskaa. En voi lähteä lenkille, koska tie on ihan jäässä ja lihaskuntoja en koskaan saa tehtyä tarpeeksi kotona. Kun katson peiliin näen vain läskiä ja läskiä ja läskiä. Yritän vain lohduttautua sillä, että laihdun kyllä joskus, mutta se ei paljon auta.
Viiltämisestä olen pitänyt pari päivää taukoa ja vanhat jäljet kutisevat ihan hirveästi. Joka ilta olen istunut veitsi kädessä ja miettinyt kuinka viiltäisin. Olen käynyt sisäistä taistelua itseni kanssa. Päivisin on ahdistanut niin paljon, että olisin voinut viiltää vaikka kuinka paljon, mutta en päivällä voi ottaa riskiä, että joku huomaa.
Illat ovat olleet parina päivänä helpompia ahdistuksen kannalta, mutta se, että ei tunne on jopa pahempaa. Lähes kokoajan olen tunteeton ja kuljen paikasta toiseen ilman, että mikään merkitsee mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti