Tänään en voi luovuttaa

En ole pystynyt nukkumaan pariin yöhön. Paha olo on ottanut vallan ja olen vain itkenyt.

Torstaina olin draamaharkoissa. Sinne tuli yksi poika joka on vaaraksi itselleen. Hän katosi kesken harjoitusten ja lähdimme porukalla etsimään häntä. Olin kohdellut häntä huonosti ja syyllistin itseäni tapahtuneesta. En saanut jäädä kovin pitkäksi aikaa auttamaan etsinnöissä. Olin kotiin pääsemiseen asti saanut pidettyä itseni kasassa yhtä romahdusta lukuunottamatta. Kotona kuitenkin pääsi helvetti irti. Itkin ja huusin ja viilsin. Mikään ei auttanut. Syytin itseäni tapahtuneesta ja vaikka tiedostin, että en ollut oikea syy siihen, että tämä poika katosi, en pystynyt ajattelemaan muuta kuin, että olin tappanut ihmisen. Pelkäsin, että tämä poika olisi tappanut itsensä. Hän oli lomilla osastolta ja en ollut ainut joka pelkäsi pahinta.

Kun yöllä vihdoin poika löytyi, oloni ei helpottanut vaan paheni. Kaverini oli haukkunut minut aikaisemmin itsekkääksi paskaksi ja hänen sanansa pyörivät päässäni. "Älä oo noin vitun itsekäs". Kaikki mitä pystyin ajattelemaan pyöri sen ympärillä kuinka itsekäs olen. Lopulta olin siinä pisteessä, että olisin voinut tehdä maailman itsekkäimmän teon. Ensin viilsin 59 viiltoa. Totesin kuitenkin, että siitä ei ole mitään hyötyä. Olisin voinut jatkaa loputtomiin ja silti en olisi saanut siitä mitään tyydytystä. Kokeilin terällä valtimoa. Vedin terää ihan ihon pinnassa valtimon kohdalla. En kuitenkaan pystynyt painamaan, koska itkin ja tärisin niin holtittomasti. Hyvä, että sain terän pysymään kädessä. Lopulta päädyin vain työpöydälle istumaan peittoon käpertyneenä ja musiikkia kuunnellen. Ulos katsominen rauhoitti sen verran, että lääkkeet saivat tilaisuuden vaikuttaa ja nukahdinkin pöydälle.

Eilen raahauduin psykalle. Näin hänet vasta toisen kerran. Tällä kertaa pääsimme kuitenkin jo puhumaan mieltäni painavista asioista. Pystyin vastailemaan kysymyksiin ja näytin jopa käteni. En tuntenut mitään ja pystyin puhumaan mistä tahansa ajattelematta asiaa sen suuremmin. Näin jälkikäteen en muista paljoakaan siitä mitä puhuimme. Muistan vain psykan sanoneen, että hän alkaa käyttää viiltojeni määrää pahan oloni mittarina. Siinähän käyttää, koska pystyn valehtelemaan, viiltämään jalkoihin tms. Ei hän silloin tiedä olenko viiltänyt vai en. Pystyn myös olemaan viiltämättä vaikka olisi kuinka huono olo. En kuitenkaan usko, että valehtelen hänelle. Jos en puhu psykalle totta, ei siellä käymisestä ole mitään hyötyä.

Tänään olin kerhonohjaajapäivässä. En tiedä johtuiko se väsymyksestä vai mistä, mutta kävin ylikierroksilla. Sillä hyvällä tavalla ylikierroksilla. Jaksoin olla muiden mukana riehumassa. Olin taas se sama vanha minä joka olin ennen sairastumistani. Se joka nauroi, sääti kaikkea ja oli äänekäs. Tuntui hyvältä olla taas hetken oma itsensä. Samalla se kuitenkin tuntui väärältä. Esiinnyin tänään draamamessussa pissiksenä. Roolini takia sain ottaa kännykän lavalle. Unohdin kuitenkin äänet täysille ja tietenkin puhelin alkoi soida kesken kaiken. Hävetti ihan hirveästi. Siitä lähtikin sitten alamäki. Jaksoin kuitenkin esityksen loppuun saakka. Kun sain vaatteet vaihdettua ja menin omien riparilaisteni joukkoon, jaksoin pitää hymyn naamallani suurimman osan ajasta. Raavin kyllä käteni verille, mutta jos sitä ei huomioi, pärjäsin hyvin.

Nyt on taas tyhjä olo. Kaveri puhuu taas itsensä tappamisesta ja pitäisi tuntea jotain. Mitä tahansa. En kuitenkaan tunne mitään. Jos ilta jatkuu samaan malliin, saatan taas päätyä itkemään. Niin tapahtuu jos yht äkkiä kaikki tunteet löytyvätkin jostain samaan aikaan ja en kestä sitä sekaisuutta. Tämä olo on ihan hirveä, mutta tiedän, että tänään en luovuta. En voi satuttaa läheisiäni vielä.

Tein kortin sille pojalle joka katosi. Sen kanteen kirjoitin kirjoitin Elastisen Eteen ja ylös kappaleen kertosäkeen sanat. En yleensä kuuntele kauheasti räppiä tai ainakaan Elastista, mutta tämä kappale on jotenkin positiivinen ja olen saanut siitä voimia jatkaa.


Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa.
Koval duunilla asiat vaan onnistuu.
Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan.
Hanskat ei tipahda, periks ei anneta.
Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata.
Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt.
Ne saa luun kurkkuun saa ku tulosta taas teen.
Jatkan, jaksan vaikka väkisin.
Jos se ois helppoo, kaikki tekis nii.
Mus on voima, jota ei voi vaimentaa.
Pusken täysii aina vaa.
Mun ei täydy vaan mä saan.

Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Teen vastoinkäymisistä voimaa.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.

Murehtiminen ei takas eilistä tuo.
Ja huominenki tulee vaan jos selvitään tänään.
Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua.
Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään.
Hakenu näkemystä mun meininkiini taas
Monacon vipeistä slummeihin Keniaan.
Kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi.
Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki.
Aitoo iloo, vaikkei ympäril oo muut ku pahaa.
Ja toiset taas nii köyhii ettei niil oo muut ku rahaa.
Alotan ittestäni, korjaan mun mielen.
Nostan mun katseen ja suupielet.

Katse eteen ja suupielet ylöpäin!
Teen vastoinkäymisistä voimaa.
Katse eteen ja suupielet ylöspäin!
Antaa tulla! Kestän kyllä, periks en tuu antamaan.

Mistä löytyvät lauseet oikeat

Vihdoin jaksoin avata koneen ja kirjoittaa. Avasin yhden postauksen alun jonka olin joskus kirjoittanut. Teksti on täyttä kuraa. Nytkin on vaikeaa löytää oikeita sanoja. Olen kuitenkin niin kauan ollut kirjoittamatta mitään järkevää, joten on pakko ainakin yrittää.

Olen syönyt kuluneet kaksi viikkoa ihan miten sattuu. En ole myöskään käynyt salilla kunnolla pitkään aikaan. Olen lihonut laihtumani kilot takaisin, mutta samaan aikaan minua ei kiinnosta. Olen yrittänyt oppia pitämään kropastani ja joinakin päivinä olen jopa tyytyväinen näkemääni. Ne päivät ovat toki harvassa, mutta kuitenkin. Olen edelleen sitä mieltä, että minun pitää laihtua, mutta olen päättänyt tehdä sen terveellisesti ja kehon ehdoilla. En tiedä kuinka hyvin pysyn päätöksessäni, sillä edelleen säädän syömisteni kanssa paljon ja ruoka ahdistaa.

Ahdistuskohtauksia on tullut viimeaikoina ihan tyhjästä, mutta ne ovat yleensä menneet yhtä nopeasti ohi kuin ovat tulleetkin. Jotenkin tuntuu, että olen alkanut sietää ahdistusta entistä paremmin. Se voi johtua siitä, että masennus on ottanut minut tiukempaan otteeseen kuin koskaan. Päivästä toiseen mieli on maassa ja olen niin lopussa, että en edes jaksa ahdistua.

Istuin tässä yksi päivä saunassa ja mietin asioita. Jotenkin saunassa ollessani ajatukset selkiytyvät ja löytävät oikean paikkansa päässäni. Siinä kaikenlaista miettiessäni, tajusin, että en ole ollut ihastunut kunnolla yli vuoteen. En ole antanut itselleni lupaa siihen, koska olen pelännyt, että minuun sattuu. En ole myöskään halunnut satuttaa ketään toista. Päädyin miettimään tätä, koska mietin asioita joita haluan kokea ennen kuolemaani. En ole 17 vuoden aikana seurustellut kenenkään kanssa ja haluaisin kokea joskus millaista se olisi. En ole koskaan suudellut ketään ja en halua kuolla ilman, että koen sen. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta haluaisin joskus olla jollekin se tärkein ihminen. Ehkä jopa toivon, että jos seurustelisin, saisin syyn elää ja syyn parantua. En osaa selittää tätä järkevästi, mutta toivottavasti edes joku ymmärsi mitä tarkoitan.

Ei tässäkään postauksessa ole mitään järkeä, mutta ainakin sain mielessä pyöriviä asioita kirjoitettua ylös.

I really shouldn't be alone

Hold me now,
 'Til the fear is leaving,
 I am barely breathing.
 Crying out,
 These tired wings are falling,
 I need you to catch me.


En osaa selittää tätä iltaa mitenkään järkevästi. Lupaan yrittää huomenna, koska tämä ilta on ollut helvetillinen ja selittää miksi oloni on tälläinen nyt.

Haluaisin olla jonkun seurassa. Ihan kenen tahansa, mutta olen yksin. Haluan vain viiltää ja viiltää ja viiltää. Otin loput lääkkeet mitä oli jäljellä. Ei auta. Tätä oloa ei voi selittää. Tämä olo vain on.

Itken ja huudan. Tuntuu, että en jaksa enää huomiseen. On ihan hirveä olo. Miten yksi ihminen voi saada kaiken tämän aikaan?

En halua olla yksin. Pelottaa. Apua..

everything should be fine, but it isn't

Luonnoksissa on postauksia odottamassa valmistumistaan. Pitäisi jaksaa avata kone, että saisin kaiken kirjoitettua. Kännykällä kirjoittaminen on niin hidasta.

Ajattelin nyt kuitenkin ilmoittaa, että olen elossa. Eilen värjättiin hiukset ja niistä tuli punaisemmat kuin piti. Eipä se haittaa, koska tykkään näistä tosi paljon!

Muuta ei sitten juuri ole tapahtunut. Tänään kävin työkkärissä ja kuntouttavatyöharjoittelu (olikohan se oikea termi?) alkaa kun työntekijä saa aikaiseksi selvitellä asiaa. Näillä näkymin menee vielä viikkoja, koska se työntekijä jonka asiaa pitäisi selvittää ei edes tunnistanut minua, mikä tarkoittaa, että hän ei ole selvitellyt asiaa. Kaksi muuta työntekijää joita tänään kävin moikkaamassa, olivat hoitaneet osuutensa. Saan kuulemma jonkin verran rahaa työstä, mutta sitä tärkeämpää on kuitenkin työtodistus.

Pitäisi hakea kesätöihinkin, mutta se on vielä hiukan vaiheessa. Sama kohtalo silläkin kuin postausten kirjoittamisessa. On paljon helpompaa maata sohvalla ja katsoa telkkaria, kuin avata kone ja oikeasti tehdä jotain.

Olen nyt syönyt ihan holtittomasti ja tänäänkin on tullut syötyä ainakin 2500 kalorin edestä. Huomenna kuitenkin alan taas syödä paremmin ja menen viikon tauon jälkeen salille. Kerroin kaverille kuinka paljon painan. En muka näytä niin painavalta. Painan ainakin 20 kiloa enemmän kuin suurin osa kavereistani. Omasta mielestäni se näkyy, mutta moni on sanonut, että en näytä niin läskille. Kai siitä osa sitten on lihasmassaa..

En ole viiltänyt sen edellisen sekoamiseni jälkeen. Ei ole edes tehnyt suuremmin mieli. Ehkä se on hyvä. Tavallaan kuitenkin haluaisin viiltää vaikka ei teekkään mieli. Äh.. Taas olen ihan sekainen.. Noh kai joku ainakin on tyytyväinen siihen, että en ole viiltänyt, vaikka itse en olekaan.

Olen tyhjempi kuin milloinkaan

Tunteminen on vaikeaa. Haluaisin tuntea jopa niitä negatiivisia tunteita, mutta ei. Joka päivä on vaikeampi muistaa millaista on tuntea jotain.

Perheenjäsenet väittävät, että tiuskin. Oikeasti olen vain niin kyllästynyt kommunikoimaan kenenkään kanssa. Samalla kuitenkin haluan jutella jollekin. Häiritsevää tälläinen pään sekaisuus.

Tänään oli ensimmäinen kerta psykalla Salossa. Se oli sellainen normaali ensimmäinen kerta. Teimme sukupuun ja aikajanan syntymästäni tähän päivään. Olen saman tehnyt jo kuusi tai seitsemän kertaa eri ihmisteb kanssa kuluneen kahden vuoden aikana, joten toivon, että en joudu koskaan tekemään niitä enää.

Ostin tänään hiusväriä. Toivottavasti saisin vihdoin viikonloppuna värin päähäni. Viimeksi olen värjännyt hiukset elokuussa ja sen huomaa. Jos vaikka olisin pitkästä aikaa tyytyväisempi hiuksiini.

Kaveri raahasi subiin syömään. Päivän kalorit olisivat juuri ja juuri antaneet anteeksi 15 cm vegepihvin, mutta tietenkin ahneus iski ja söin 30 cm. Kaikki vain koska vegepihvi oli päivän subi. Lisäksi otin sen ateriana, joten lisäksi tuli vielä keksi ja juoma. Kaloreita, rasvoja jne. tuli liikaa. Ensimmäisen puolikkaan puolessa välissä olin jo täynnä, mutta ahneus iski ja söin kaiken kerralla. Vanhoista tavoista on näköjään vaikeampi päästä pois kuin luulin. Siitä asti on oksettanut. Baletti tunnilla ruokaa oli todella vaikea pitää sisällä. Pelottaa mennä puntarille kaiken päivän syömisen jälkeen, sillä tuo ei ollut vielä kaikki mitä olen syönyt. Oksettaa edelleen, mutta enää oksenyamisesta ei olisi paljoa mitään hyötyä. En syö enää ikinä yhtä paljoa.

Alan ehkä käymään baletissa kaksi kertaa viikossa. Rakastan sitä ja siitä tulee hyvä olo. Edes jostain tulee! Salossa tunnit ovat monta kertaa vaikeampia kuin Tampereella, mutta jos jaksan tarpeeksi harjoitella, voin saada kärkitossut! En tiedä olenko hehkuttanut sitä täällä aikaisemminkin, mutta olen ihan innoissani. Laittaisin jopa kuvia jos saisin kännykästä niitä laitettua.

Huomenna ehkä kahden vuoden tauon jälkeen laskettelemaan. Sekin on kivaa. Ehkä elämässä on pienenpieniä hyviäkin asioita.

If I were somewhere else I would be dead

Lihoin YHDEN päivän aikana 3 kiloa. Tai ainakin vaaka näyttää niin. Tiedän, että aamulla paino on alhaisempi, mutta silti. Romahdin ihan täysin. En pysty itkemään. Mutta tärisin lattialla henkeä haukkoen.

Entisestä parhaasta ystävästäni kirurgiveitsestä ei enää ollut mihinkään. Ainut mihin sitä pystyin hyödyntämääb oli sheiveristä terän irrottaminen (joka on yllättävän vaikeaa). Uudella terälläni koristelin ihoani syvemmillä viilloilla kuin olen koskaan tehnyt. Oleb ehkä ennen liioitellut haavojen syvyyttä luullen, että ne ovat syvempiä kuin ovatkaan, mutta nämä uudet ovat minun mittakaavallani todella syviä. Pitäisi kai tuntea kipua tai jotain. En kuitenkaan voi kuin hymyillä. Viillot näyttävät niin kauniilta.

Jo ennen kuin astuin puntarille, mieli oli maassa. Koko päivän mieleni on ollut maassa. Kasvot perusilmeellä ja välillä väkipakolla hymyillen. Tällä hetkellä hymy on aitoa, mutta aikaisemmin ei. Yksin keittiössä ollessani katsoin äidin veitsisettiä. Hän ei käytä niitä veitsiä juuri koskaan, joten tiedän, että ne ovat teräviä. Teki niin mieli vain iskeä itseäni uudestaan ja uudestaan veitsellä ja kuolla koko keho punaisena. Jos en olisi kotona ja tietäisi, että äidilläni on tosi paha verikammo, olisin tehnytkin niin.

Juuri nyt kaikki tuntuu toivottomalta. Ainut asia joka saa minut hymyilemään on itseni satuttaminen. Ja senkin vaikutus alkaa lakata.

Mitä teen?





apua..

Joskus pitäisi osaya olla itsekkäämpi

Päivä alkoi paskasti. Söin aamupalan ja kunnon lounaan ja nyt vielä ruissipsejä. Peljään että vaaka näyttää huomenna suurempaa lukua kuin tänään. Tätä ahdiatusta ette voi ymmärtää jos ette ole kokeneet vastaavaa.

Kävin tänään katsomassa millainen Salon Nupo on. Siitä ei tule olemaan mitään hyötyä, mutta käyn siellä muiden mieliksi. Ihan turhaa siellä on käydä, mutta noh niin.

Tällä hetkellä tekisi mieli viiltää ranteet auki. Automatkalla kotiin mietin miten teen sen ja kaikki olisi ohi. Se tuntui niin yksinkertaiselta. Nyt en voi ajatella muuta kuin, että miten ihminen joka minut löytää reagoi. Miksi mietin aina muita?!

- 1,8 kg

Viikonloppuna yritin pärjätä mahdollisimman vähällä ruualla. En vain pysty syömään porukassa ja kaikki mitä suuhuni laitan ahdistaa. Laihduin kahdessa päivässä 1,8 kiloa ja siihen pitäisi olla enemmän kuin tyytyväinen. En kuitenkaan ole. Jos olisin jaksanut/ehtinyt liikkua enemmän olisin saanut enemmänkin pois. Kahdessa viikossa painoa on lähtenyt 5,1 kiloa (ellen väärin laskenut). Joku saattaisi sanoa, että paino putoaa liian kovaan tahtiin, mutta olen vielä niin painava, että on varaa pudota. Kyllä se tahti hidastuu kun minusta tulee laihempi.

Nyt on kuitenkin ihan järkyttävä olo. En meinaa pysyä pystyssä ja hengästyn pienestä. Lisäksi olen tulossa kipeäksi. Tänään pitäisi mennä salille ja kuoroon ja kuorossa tanssimaan. Ahdistaa ajatuskin siitä, että pitäisi jättää väliin.

Joten.. Minun on pakko syödä hiukan. Ottaa päähän ihan hirveästi, koska kehoni ei pärjää näin vähällä energialla. Eikä minulla ole edes nälkä! Mutta silti pitää syödä. Voisiko mikään olla ärsyttävämpää?

I wish that I could be like the cool kids, 'cause all the cool kids, they seem to fit in

Kaikkialla ympärilläni kuuluu naurua. Pistän musiikkia kovemmalle, koska en halua kuulla sitä. Tekee pahaa kuulla muiden nauravan, kun en itse pysty siihen.

Kaikilla täällä tuntuu olevan kavereita joiden kanssa olla. Itselläni on vain paha olo seuranani. En sovi mihinkään porukkaan. Täällä on kyllä kavereitani, mutta heillä on omat porukkansa. Tuntuu kuin olisin riippakivi joka roikkuu muiden mukana, mutta jota kukaan ei halua mukaan.

Haluaisin olla kuten muutkin. En kuitenkaan ole mitään mitä muut ovat. Olen täällä ihan näkymätön. Oikeastaan olen kaikkialla näkymätön. Kun yritän sanoa jotain porukassa, sanomisiani ei joko kuulla tai ne sivuutetaan. Tuntuu pahalta kun kukaan ei huomaa..

Päässä heittää kun kävelen ja tunnen sydämen sykkeen päässäni. Samaan aikaan pelottaa, että pyörryn, ja samaan aikaan olen tyytyväinen itseeni. Kunhan pysyn pystyssä, kukaan ei huomaa, että en ole syönyt kunnolla.

she speaks like it was her last day

Olen taas vaihteeksi leirillä. En voi olla oma itseni ja ahdistus onkin ollut läsnä koko päivän. Olen kuitenkin pärjännyt harvinaisen hyvin. Chilikarkkeja vain naamaan niin hiukan parempi. Ainut mikä huono puoli siinä on, on että siitä tulee kaloreita ja en todellakaan halua syödä mitään ylimääräistä.

Kaveri on eilisestä lähtieb puhunut itsensä tappamisesta ja sekin ahdistaa. Pelottaa, että menettäisin hänet. Tiedän, että jos hän tappaa itsensä, lähden perässä.

Jäille meneminen houkuttaa ihan hirveästi. Tiedän, että ne eivät kestä painoani, joten voisin hukkua rauhassa pois.

Unohdin kaiken terävän kotiin ja nyt vituttaa. Oloni tuskin olisi parantunut vaikka viiltäisinkin, mutta juuri nyt tarvitsisin sitä.

Ainiin! Olen kahdessa viikossa laihtunut viisi kiloa ja olen ylpeä itsestäni! Kerrankin joku syy olla tyytyväinen itseensä.

punainen valinta

Istun terä kädessä vessan lattialla. Musiikki huutaa kuulokkeista. Pitäisikö viiltää vai ei? Kyllä pitää. Seuraava kysymys joka pitää ratkaista on, että mihin. Käteni on täynnä vanhoja jälkiä jotka eivät ole tarpeeksi parantuneita, jotta niiden päälle voisi viiltää uudestaan. Toinen puoli kädestä on raapimisjälkien peitossa. Reittä olen yrittänyt säästellä, koska haluan käydä uimassa. Nilkkoja voi olla vaikea peitellä balettitunnilla, koska valkoisista sukkiksista näkyy läpi.

Elämä on täynnä valintoja ja tänään minun valintani on punainen.

I'm zombie

Joka päivä kuljen tiheämmässä ja tiheämmässä sumussa. Aika matelee, mutta samalla päivät vaihtuvat pelottavan nopeasti. En ole tehnyt mitään mainitsemisen arvoista.

Siitä kun päätin kuolla on kulunut jo kaksi vuotta. Kaksi helvetin pitkää vuotta! Tuntuu, että jopa uudesta vuodesta on kulunut ikuisuus. Yliannostuksestakin on mennyt jo vaikka kuinka kauan.

On vaikea nähdä tulevaisuutta edes huomiseen. Kuitenkin olen kestänyt jo pari vuotta, vaikka joka päivä olen herännyt entistä synkempään aamuun. Herään siis huomennakin.

Jos jokainen päivä on tälläistä taistelua, en jaksa herätä uuteen päivään enää kauaa. Tänään se, että jaksoin raahautua partioon, oli melkein ylivoimaista. Se, että puin vaatteet. Se, että harjasin hiukset. Se, että pesin lasit. Se on kaikki ylivoimaista.

Olen laihtunut muutamassa päivässä kaksi kiloa. Tavallaan olen tyytyväinen, mutta samalla olen pettynyt, että en ole laihtunut enempää. Syön päivässä alle tuhat kaloria ja yritän vähentää siitäkin. Salilla yritän kuluttaa mahdollisimman paljon, mutta välipäivät kun en pääse salille tuottavat tuskaa. En voi lähteä lenkille, koska tie on ihan jäässä ja lihaskuntoja en koskaan saa tehtyä tarpeeksi kotona. Kun katson peiliin näen vain läskiä ja läskiä ja läskiä. Yritän vain lohduttautua sillä, että laihdun kyllä joskus, mutta se ei paljon auta.

Viiltämisestä olen pitänyt pari päivää taukoa ja vanhat jäljet kutisevat ihan hirveästi. Joka ilta olen istunut veitsi kädessä ja miettinyt kuinka viiltäisin. Olen käynyt sisäistä taistelua itseni kanssa. Päivisin on ahdistanut niin paljon, että olisin voinut viiltää vaikka kuinka paljon, mutta en päivällä voi ottaa riskiä, että joku huomaa.

Illat ovat olleet parina päivänä helpompia ahdistuksen kannalta, mutta se, että ei tunne on jopa pahempaa. Lähes kokoajan olen tunteeton ja kuljen paikasta toiseen ilman, että mikään merkitsee mitään.

my head explodes

En enää tiedä mitä tapahtuu.. Ahdistaa niin vitusti ja ei helpota millään. Meinasin mennä junan raiteille, mutta juna tulisi vasta puolen tunnin päästä ja siihen tuntuu olevan liian kauan. Ei ole voinut viiltää tai ottaa lääkkeitä, vaikka mieli tekisikin, koska ei ole mitään millä tehdä niin. Ajatus ei kulje.

En pysty syömään, koska ahdistaa. Jos pistän suuhuni jotain, päässäni pääsee helvetti irti.

Tänne kirjoittamisesta ei tule mitään, mutta halusin nyt ilmoittaa olemassa olostani. Yritän joku päivä saada jotain järkevämpää tekstiä aikaiseksi, mutta en lupaa mitään.

Toivottavasti teillä menee paremmin kuin minulla.

my mind is just so fucked up

Istun tuijottaen ikkunastani. Ulkona on niin kaunista. Myrsky laantui ja kaikkialla on koskematonta lunta. On rauhallista. En voi olla miettimättä kuinka kauniilta punainen näyttäisi hohtavan valkoista lunta vasten. Jaksaisinko meikata, laittaa hiukset ja kauniin mekon? Viiltäisinkö ranteeni auki ja tekisin lumienkelin maahan? Mielikuva tästä on niin voimakas ja kaunis. Pitäisikö minun tehdä mielikuvasta totta?

"Vitun läski!" "Älä pistä tota suuhus, tiiät kuinka paljon kaloreita siinä on" "et ois saanu syödä sitä" "Tosta hyvästä teet uudet 100 vatsalihasta!"

Ajatukset eivät jätä rauhaan. Jos päässäni ei pyöri ajatuksia siitä kuinka minun pitäisi kuolla, päässäni huutaa ääni joka kertoo kuinka läski olen. En voi kuolla ennen kuin painan vähemmän. Tätä menoa en laihdu ikinä. Herkkulakko kesti ruhtinaallisen päivän.

Olen alkanut taas kuulla harhoja. Monena yönä olen valvonut, koska en ole saanut rauhaa. Olen kuullut jonkun kävelevän huoneeni ohi jatkuvasti tai koputtavan oveeni. Perheen kanssa asumisessa pahinta on se, että kuulee talon elon äänet ja kun sanoin iskälle, että paras hetki lomassa oli kun sain olla yksin hetken, hän suuttui ja ei puhunut minulle pariin päivään. Nyt kun kuulen ääniä yölläkin, alan olla räjähtämispisteessä, koska en saa hetkenkään rauhaa.

Viiltämisellä on entistäkin suurempi osa elämässäni. Joka päivä kättäni kaunistaa enemmän ja enemmän viiltoja. Eikä minua kiinnosta. Ei kiinnosta, että en voi pitää lyhythihaisia tai lyhyitä vaatteita kesällä. Ei kiinnosta, mitä muut sanovat. Ei kiinnosta. Ja miksi kiinnostaisikaan? En aio elää kesään asti, joten ei tarvitse huolehtia lämpimistä keleistä. Muiden mielipiteillä ei ole väliä, koska kukaan ei enää muista edes olemassa oloani, joten ei ole ketään joka sanoisi, että itseni satuttaminen vaikuttaa myös häneen. Ei ole enää mitään motivaatiota lopettaa.

Mieleni synkkenee päivä päivältä. Vielä eilen pystyin nousemaan sängystä ja tekemään jotain. Tänään voimani loppuivat siihen, että sain itseni pois sängystä. Tehdessäni kotitöitä, itkin, koska olin niin voimaton. Vanhemmat valittavat, koska olen koko päivän koneella, mutta he eivät tiedä millaista on kun ei jaksa tehdä mitään. En edes muista koska olisin jaksanut vaihtaa yöpaidan pois, saati sitten jaksanut käydä suihkussa. Vessassa käyminenkini tuntuu olevan työn ja tuskan takana. Ainut asia jota jaksan tehdä, on käydä salilla ja tehdä lihaskuntoja, koska minun on pakko laihtua. Tuntuu kuin voisin homehtua tänne yksinäisyyteeni.

En ole jaksanut avata whatsappia muutamaan päivään. Sinne on tullut ruhtinaalliset kahdeksan viestiä. Nekin ryhmäkeskusteluihin. Ennen tässä ajassa olisi tullut paljon viestejä joista osa olisi huolestuneita. Kaverini ovat unohtaneet olemassa oloni tai vain lopettaneet välittämisen. Toisaalta näin on parempi, koska se tarkoittaa, että kuolemani ei satuta muita kuin perheenjäseniäni. Olen rankaissut itseäni siitä, että olen huono ystävä, mutta enää en tunne asiaa kohtaan mitään. Viimeyönä itkin, koska olen yksin, mutta nyt tätä kirjoittaessani ilmeeni ei värähdäkkään tai ei herää mitään ajatuksia. Nyt tiedän millaista on kun kukaan ei välitä ja olen liian väsynyt ollakseni kiinnostunut koko asiasta.

Huomenna normaalit ihmiset palaavat kouluun. Itse olen niin paska, että en saanut lukiota käytyä enempää joten jään vain sängynpohjalle mätänemään. Tuntuu hölmöltä olla näin epäonnistunut paska. Helmikuun alusta pitäisi alkaa työpajatoiminta, mutta en halua sinne. Yhteishakukin on helmikuussa ja pitäisi jaksaa miettiä muita vaihtoehtoja Kanneljärvele siltä varalta, että en pääsekkään sinne. Jotenkin sekin asia tuntuu merkityksettömältä. Olen miettinyt myös, että epäonnistuisin pääsykokeissa tahallani, jotta en vie paikkaa joltain joka haluaa elää. Kuulostaa ehkä tyhmälle, mutta epäonnistuminen olisi hyvä perustelu sille, että haluan tappaa itseni. Konkreettinen syy olisi muille helpompi ymmärtää kuin mieleni.

new year, new blog, same old me

And here we go again...

Vanha blogi on tullut tiensä päähän. Tämä blogi on jo kolmas jonka teen ja jos jostain syystä joudun lopettamaan tänne kirjoittamisen, en enää tee uutta. Syitä siihen on monia, mutta pääsyy taitaa olla se, että tuttu löysi sen ja linkkasi veljelleni, joka taas kertoi siitä vanhemmilleni. Olen nyt ollut lähemmäs kuukauden kirjoittamatta ja on jotenkin vaikea löytää sanoja kuvaamaan ajatuksia.

Minun piti aloittaa tänne kirjoittaminen 1.1. 2015, mutta en jotenkin saanut aikaiseksi tehdä muokkauksia loppuun. Ulkoasu kaipaa vieläkin paljon parantelua, mutta muokkailen sitä jaksamiseni mukaan pikkuhiljaa.

Vaikka vuosi vasta hetki sitten vaihtui, alkaa vuosi 2014 olla jo ihan sumun peitossa. Viime vuonna olin alkuvuodesta kaksi viikkoa nuorisopsykiatrisella päiväosastolla. Silloin päädyimme perheeni ja hoitohenkilökunnan kanssa ratkaisuun, että lukio ei ole minulle oikea paikka. Hainkin seuraavassa yhteishaussa nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan koulutukseen.

Kevät oli taistelua itseni kanssa, mutta mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Kesäkuussa olin isosena niin lastenleireillä kuin riparillakin. Kuun alussa sain tiedon, että en päässyt kouluun johon halusin ja vointini notkahti entisestään alaspäin.

Elokuussa jatkoin lukiossa. Koulu oli lievästi sanottuna helvettiä ja ensimmäisen kouluviikon jälkeen olin suljetulla osastolla kolmatta kertaa. Tämän osastokäynnin jälkeen koulussa poissaolot vain lisääntyivät entisestään, mutta olo säilyi entisenään.

Marraskuussa otin yliannostuksen ja päädyin taas osastolle. Tässä vaiheessa lopetin vanhaan blogiin kirjoittamisen. Osastolla ollessani oloni parani ja lopetin viiltelyn pariksi viikoksi. Voin oikeasti paremmin ja onnistuin olemaan sosiaalinen ja jaksoin olla perheen kanssa jne.

Jouluna aloin taas viillellä ja tällä hetkellä käteni näyttää pahemmalta kuin koskaan aikaisemmin. Joulu meni ihan siedettävästi, mutta joulukuun lopulla voimani alkoivat loppua ja vuoden vaihtuessa olin huonommassa kunnossa kuin ikinä. Vanhempani päättivät, että minun pitää muuttaa takaisin Saloon ja jättää kaikki hyvä Tampereelle. Edelleenkin ajatus täällä asumisesta saa minut erittäin ahdistuneeksi.

Vuoden vaihteen vietin kotona itkien omassa huoneessani. Minun ei kuuluisi olla enää elossa ja ajatus siitä, että olen täällä vielä kun vuosi 2015 alkoi oli/on sietämätön. Olen kuluneet päivät vain maannut omassa huoneessani tekemättä mitään. En pysty ajattelemaan muuta kuin itseni satuttamista, kuolemaa yms. Tein vain yhden uuden vuoden lupauksen jonka aion pitää: Tämä on viimeinen vuoteni.

Vuoden aikana olen lopettanut seronilin syömisen, ketipinorin annostusta on lisätty, aloitin ataraxin syömisen tarvittavana ja aloitin lyrican ahdistukseen. Silloin kun pääsin osastolta lääkitykseni tuntui olevan kunnossa, mutta nyt sen vaikutus tuntuu kadonneen.

Tämä blogi on minulle kuin päiväkirja ja kirjoittamisesta on minulle apua, joten jos löydät tämän ja pidät tekstejäni ahdistavina tms. älä ala lukea tätä. Se on omaksi parhaaksesi.