En tiedä miksi jaan tämän tänne, mutta tässä kuitenkin on kirje jonka aion antaa vanhemmilleni. Haluan heidän tietävän totuuden.
En osaa aloittaa oikein mistään. Pelkään kai liikaa menettäväni kaiken vapauden jota olen saanut. En halua lopettaa autokoulua, haluan nähdä ystäviäni jne. Mutta ymmärrän kyllä, jos ette anna minun enää liikkua vapaasti ja ymmärrän, että ette tee sitä pahuuttanne vaan pitääksenne minut turvassa. Kuitenkin paras tapa auttaa minua on antaa minun elää elämääni niinkuin ennenkin.
Miksi siis pelkään, että menetän vapauteni? Kai se johtuu siitä mitä aion teille nyt kertoa.
En voi hyvin. En todellakaan.. Joka päivä on pieniä parempia hetkiä, mutta suurimman osan ajasta yritän vain esittää voivani hyvin. En ole uskaltanut pitkään aikaan kertoa totuutta ja tämän kertominen ei ole helppoa nytkään. Jo tämän kirjoittaminen nostaa ahdistuksen astetta korkeammalle.
En koe olevani hyvä tytär tai hyvä sisko. Lähinnä koska aiheutan huolta ja hölmöilen. Ehkä olen yrittänyt uskotella itsellenikin voivani paremmin jotta en taas satuttaisi teitä. Olen niin pahoillani siitä, että olen tällainen..
Olen saanut kaiken ja enemmänkin. Päällisin puolin kaiken pitäisi siis olla hyvin. Minulla on opiskelupaikka, rakastava perhe ja kaverit jne. Jostain syystä olen silti ihan rikki. Yritän jaksaa teidän takianne, mutta päivä päivältä alkaa olla vaikeampaa taistella itseäni vastaan.
Kuolema pyörii päässäni lähes tulkoon kokoajan. Minulla voi olla hauskaa ja päivä on voinut mennä hyvin, mutta silloinkin pahat ajatukset valtaavat mieleni. Olen yrittänyt opetella työntämään ne ajatukset syrjään ja useimmiten onnistunutkin siinä. Siitäkin on vain tullut vaikeampaa ja vaikeampaa. Olin lähes kaksi kuukautta viiltämättä. Tiedän, että se ei teistä tunnu paljolta, mutta se on tosi paljon. Voinnin huononnuttua en vain jaksanut enää pistää itseäni vastaan. Oli pakko saada jostain helpotusta. Tiedän, että viiltäminen ei ole terveen ihmisen tapa, mutta se on addiktio josta minun on vaikea päästä eroon.
Voin vain kuvitella miten vaikeaa teille on kun en ala voimaan paremmin. On varmaan ihan uskomattoman vaikeaa seurata sivusta kun oma lapsi voi pahoin ja satuttaa itseään. Olen todella pahoillani kaikesta mitä pistän teidät käymään läpi.
Voisimpa vain olla se sama iloinen Merja joka olin vielä kolme vuotta sitten.
Olen saanut ammattiapua ja te olette olleet tukenani, kiitos siitä. Juuri nyt tarvitsen tiiviimpää apua. En tiedä ottaisivatko ne minua osastolle, mutta tuntuu, että en juuri nyt pärjää kotona.
Tiedän, että pudotin taas pommin. Anteeksi.. oli vain pakko saada kerrottua. En halua enää valehdella.
Rakastan teitä ihan hirveästi 💕
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti