Ja viimein sun matkaan ei pääse saattajatkaan

Maanantai

klo. 0.32

Laitan äidille viestiä:
En haluis tähän aikaan herättää sua mut mul on ihan hirvee olo ja en saa tätä helpottaa. Voiks viedä mut päivystykseen tai jotain? En tiiä ottaako ne mua osastolle mut just nyt se on se paikka johon haluisin..

klo. 0.36

Olen itkenyt monta tuntia. Olo on ihan järkyttävä. Viilsin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Sain laitettua äidille viestiä. Hän tulee huoneeseeni ja pyytää alas juttelemaan kanssaan. Näytän hänelle kirjeen jonka kirjoitin vanhemmilleni. Äiti lupaa viedä minut päivystykseen.

klo. 0.48

Auto pysähtyy sairaalan pihaan. Olen edelleen ihan sekaisin. Jotenkin saan itseni ulos autosta.

klo. 0.51

Soitan ovikelloa ja hoitaja tulee päästämään meidät sisälle. En saa sanaa suustani, koska ahdistus on niin korkea. Äiti sanoo hoitajille, että tulimme sinne etten tekisi itselleni mitään lopullista.

klo. 2.14

Lääkäri ottaa minut vastaan. Keskustelemme hetken. Tähän mennessä lääkkeeni ovat vihdoin alkaneet vaikuttaa ja olen jo ihan rauhallinen. Taistelen nukahtamista vastaan ja yritän parhaani mukaan selittää oloani. Lääkäri ei tee mitään. Hän tarjoaa minulle mahdollisuutta jäädä sairaalaan yöksi, mutta mitä hyötyä siitä olisi?

klo. 2.26
Lähden kotiin. Päässäni pyörii vain ajatus siitä miten en saa apua vaikka pyydän sitä. Annan itselleni vielä yhden tilaisuuden. Ehkä lääkärini auttaisi minua jotenkin.

klo. 3.00
Edelleen voin huonosti, mutta monen yön valvominen ja normaalia isompi lääkeannos pakottavat minut nukahtamaan. Näen unta eri keinoista tappaa itseni. Sekin on kuitenkin parempi kuin ei unta ollenkaan. Sain edes hetkeksi unohtaa tämän maailman.

klo. 12.47
Äiti tulee huoneeseeni kertomaan, että soitti lääkärilleni. Herään tähän joten unenpöpperöisenä en tajua mitä hän sanoo. Jotain siitä, että lääkäri soittaa seuraavana päivänä. Tämä tarkoittaa sitä, että pitää pärjätä kotona vielä ainakin yksi päivä.

klo. 14.00
Äiti pakottaa minut lähtemään enon synttärilounaalle. Ahdistus oli jo valmiiksi korkealla ja tämä ei ainakaan auta.

klo. 15.00
Näemme enon kanssa ja menemme syömään. Pakotan hymyn naamalleni. En muista koska olisi ollut näin vaikea esittää iloista. Puhe ympärilläni on pelkkää mössöä. En malta odottaa kotiin pääsyä.

klo. 22.06
Makaan sängyssä. Lääkkeet ja väsymys tuntuvat kerrankin auttavan minut uneen.

Tiistai

klo. 10.36
Herään ahdistukseen. Ahdistus on niin sietämätöntä, että en pysty olemaan paikoillaan.

klo. 10.39
Viillän. Käteni alkaa näyttää tosi pahalle. Haluan viiltää enemmän ja syvemmälle. En jaksa enää taistella itseäni vastaan.

klo. 14.46
Jään yksin kotiin. Loistava tilaisuus viiltää lisää. Ensin tutkin kuitenkin kaapit ja etsin käsiini kaikki lääkkeet jotka eivät ole lääkekaapissa. Löydän tarpeeksi itseni tappamiseen. Harkitsen niiden ottamista. En kuitenkaan halua Marjon joutuvan näkemään minua kun olen ottanut kaikki ne. Täytyy siis odottaa yötä.

klo. 14.53
Kädessäni ei ole enää tilaa jäljellä. Pitäisi viiltää käden päälipuolelle. Säästän sitä tilaa kuitenkin myöhemmäksi. Ahdistus ei lievene millään joten viillän varmaan vielä illallakin.

klo. 15.32
Kirjoitan tätä. Takaraivossa on kokoajan ajatus kuolemasta. Tänä iltana otan nuo lääkkeet. Tänä iltana kaikki on vihdoin ohi. En saanut apua kun sitä pyysin, joten muuta keinoa pois tästä olosta ei ole. Olen pahoillani..