Kroppa ahdistusta

Viimeisen kuukauden aikana olen lihonut kolme kiloa joista kaksi nyt joululomalla. Se näkyy tosi selkeästi ja ahdistaa katsoa omaa peilikuvaa. Ahdistaa ihan helvetisti mennä ihmisten ilmoille. Olen kuitenkin luvannut mennä kavereiden kanssa kaupungille. En tiedä yhtään miten selviän siitä.

Olo ei olisi niin kamala, jos olisin päässyt salille ja uimaan. Vanhemmat eivät kuitenkaan luota, että osaan ajaa sinne itse ja kuulemma minua ei voida viedä erikseen. En tajua mikä siinäkin on ongelmana, koska pikkusiakin kuljetetaan kokoajan paikasta toiseen.

Joka ikinen päivä olen syönyt vähintään 3000 kaloria, joten ei ole mikään ihme, että olen lihonut. En ole pystynyt taistelemaan ahmimiskohtauksia vastaan ja en voi oksentaa, koska aina on joku kotona. Jos meillä olisi vain yksi vessa voisin tehdä niin, mutta koska on kaksi vessaa, äänet kulkevat putkia pitkin toiseen. Miten olen tästäkin saanut aikaiseksi näin suuren ongelman?

En kestä itseäni enää. Edellisen kerran kun olin näin ahdistunut ulkonäöstäni, en syönyt moneen päivään ollenkaan ja muutaman viikon söin maksimissaan 500 kaloria päivässä. Toki silloin oli ahmimiskohtauksia, mutta pääsääntöisesti söin vain tuon verran. Olin silloin kuitenkin opistolla ja siellä on helpompi olla syömättä. Tänään alkaa kuitenkin syömisen rajoittaminen ja liikunta. On vain pakko tehdä asialle jotain.

Takaisin ainakin toistaiseksi

Kirjoitin viimeksi kesällä. Silloin olin varma, että en enää koskaan kirjoita tänne. Olen purkanut pahaa oloa (silloin tällöin hyvääkin) ns. Angsti Instaani. En kuitenkaan saa siellä kerrottua puoltakaan asioista. Joten... Olen palannut. Ainakin toistaiseksi.

Syksy tiivistettynä:

Elokuussa täytin 18. Täysikäisyydestä ei ole ollut minulle juurikaan mitään hyötyä, sillä en ole vieläkään ostanut alkoholia ja tupakkaa ostin kaverille vain siitä syystä, että halusin kokeilla. Baariinkaan kukaan ei ole vieläkään lähtenyt kanssani. Sain ajokortin vasta kaksi päivää sitten ja olin siinä vaiheessa ollut täysikänen päälle neljä kuukautta. Olin monta kertaa jo luovuttamassa koko kortin suhteen, mutta nyt kun se on, olen tyytyväinen, että kestin sen kaiken paskan.

Elokuussa alkoi myös koulu. Olen ollut pääsääntöisesti kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa, sillä valmistun 1,5 vuodessa eli puolet nopeammin kuin muut luokkalaiseni. Tämä johti siihen, että oma luokka ei hyväksynyt minua joukkoonsa. Tilanne helpottui hiukan joululoman lähestyessä, mutta edelleen saan paskaa niskaan joka välissä.

Molemmat kämppikseni vihaavat minua. Toinen on tuntenut minut päälle kolme vuotta. Alkuun olin hänen kanssaan samassa huoneessa, mutta lääkärintodistuksella sain oman huoneen solun toiselta puolelta. En ihan tiedä miksi hän vihaa minua, mutta olen varmaan tehnyt jotain tosi väärin. Toinen kämppis hermostui kun puutuin siihen, että hän käytti astioitani, kävi suihkussa poikaystävänsä kanssa jne. 

Koko syksyn koulujutut ovat dominoineet elämääni. Olen tehnyt tosi paljon itsenäisiä tehtäviä ja etenen nopeampaan kuin monet olisivat uskoneet. Pääsyy siihen miksi teen niin paljon töitä on se, että haluan vittuun tuolta. On siellä opiskelussa hyvätkin puolensa, mutta tuo on aivan liian helppoa minulle ja haluan jo päästä jatko-opiskelemaan. 

Viikonloppuna en jaksa nähdä kavereita, koska ympärilläni on vuorokauden ympäri sata ihmistä. Kotona haluan vain olla ja nauttia rauhasta. Onneksi minulla on ihanat ystävät jotka ymmärtävät tämän.

Perheen kanssa menee hyvin. Tai no paremmin kuin ikinä. Pystyn puhumaan asioista avoimemmin kuin ennen. Edellinen itsemurhayritys toi meidät lähemmäs toisiamme. Myös se, että emme ole kokoajan yhdessä edistää asiaa.

Pääsääntöisesti olen voinut paljon paremmin. Lääkitys kaksisuuntaiseen on auttanut. Joten olen vihdoin joutunut hyväksymään, että minulla on sairaus josta en voi koskaan parantua. Huonot hetket ovat edelleen hunoja, mutta ne eivät enää ole ihan niin yleisiä ja harvemmin niin voimakkaita hyppyjä tunnetilasta toiseen tapahtuu.

En ole viiltänyt pariin kuukauteen. Se on tuottanut tuskaa, mutta ajatus siitä, että saan tatuoinnin on pitänyt minut erossa siitä. Kyllä, vanhempani vihdoin hyväksyivät ajatuksen tatuoinnista ja olemme joululomalla menossa katsomaan millaisen voisin ottaa.

En vieläkään hyväksy, että minulla olisi syömishäiriö. Kaikista ongelmistani suurin on kuitenkin tällä hetkellä ongelmani ruuan kanssa. Syksyn aikana painoni on tippunut yli 10 kiloa. Tiedän, että olisin pystynyt parempaan, mutta ahmiminen on vaikuttanut asiaan. Oksennan nykyään aina kun olen ahminut, jos en ole kotona tai jos kukaan ei ole kotona. Joulu on ollut tämän suhteen täyttä helvettiä, mutta en lähde siitä nyt tässä kertomaan lisää.

Voisin kertoa niin paljon lisää, mutta en tiedä mistä aloittaa.. Tässä tiivistettynä koko syksy. Jos haluatte tietää jotain enemmän, kysykää. Olisi niin paljon helpompi kertoa asioista, jos tietäisin mitä haluatte tietää.