I'll be there for you

Tuntuu, että olen kaikille vain olkapää jota vasten itkeä. Ei se haittaa, koska sitä kautta tunnen itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mutta välillä se on rankkaa.

Kuorossa jouduin auttamaan yhtä poikaa jolla menee tosi huonosti. Hän avautui minulle ja oli toki hienoa saada hänet puhumaan, koska kukaan muu ei ole siinä onnistunut, mutta silti.. Tuntuu vaikealta olla muiden tukena kun olen itse niin pohjalla. Silti haluan, että ihmiset puhuvat minulle asioistaan, koska tiedän, että siitä on heille apua. Osaan kyllä sanoa kun en jaksa enempää.

Yhden kaverini olen nähnyt viimeksi kesällä. Olemme toki puhuneet paljon whatsappissa yms. mutta emme näe ikinä. Hänellä ei koskaan ole aikaa nähdä. Ymmärrän, että on ylioppilaskirjoitukset yms. mutta hänellä on aikaa muille kyllä vaikka millä mitoin. Minulle kävisi näkeminen melkein milloin vain, mutta hänellä ei ole muka aikaa. Vituttaa. Kaveri laittaa facebookkiin kuvia kuinka on kavereidensa kanssa. Minua ei tietenkääb ole pyydetty mukaan. Tälle ihmiselle tuntuu kuin olisin kirjaimellisesti vain se olkapää. Jos häneltä ei löydy pian aikaa minullekin, joudun miettimään uudestaan, että onko hän edes kaverini. Harmittaa vain kun olen yrittänyt niin kauan saada häntä näkemään.

I really should go there but I don't want to.

Olisin päässyt osastolle ja saanut jäädä sinne. Lääkäri oli juitenkin sitä mieltä, että siitä tuskin on hyötyä. Päätin tyytyä kriisipaikkaoikeuteen ja siihen, että maanantaina keskustelu hoitajan kanssa.

En haluaisi ottaa kriisipaikkaa vastaan, mutta tätä menoa minun on pakko. En selvinnyt edes viidestä minuutista kaupungilla ilman ahdistusta ja muutenkin tuntuu, että olo heikkenee kokoajan. Balettiin jaksoin mennä, mutta olin kokoajan purskahtamaisillani itkuun tai kaatumassa väsymyksestä.

Koko matkan osastolta kotiin ja sen jälkeenkin mietin tapoja tappaa itseni. Vituttaa kun jäät ovat sulaneet niin en voi mennä jäälle keikaroimaan ja upota jäihin. Olisin saanut kuolla veteen. Olen jo niin puhki, että en jaksa välittää keinosta jolla kuolla. Kunhan pääsisin pois.

Iltalääkettä nostettiin 300 mg. Ennen söin ketipinoria sen 200 illalla. Joka kerta aikaisemmin kun määrää on nostettu on sitä lisätty 25 tai 50 mg. Nyt ainakin pitäisi nukahtaa kun lisättiin se sata. Otin lääkkeen about 10 minuuttia sitten ja huomaan jo nyr kuinka silmäluomet alkavat painaa. Toivottavasti pitkästä aikaa saisin edes nukkua yhden yön kokonaan.

Järkevin teko olisi ottaa kriisipaikka vastaan ja mennä turvaan itseäni. En kuitenkaan millään haluaisi. Toisaalta minulla on kolme vaihtoehtoa 1. Kuolen, 2. Yritän pärjätä kotona, 3. Menen osastolle. Muiden kannalta kaksi jälkimmäistä ovat parwmpia, mutta minun käskettiin ajatella itseäni. Jos mietin itselleni parasta vaihtoehtoa niin ensimmäinen houkuttelee eniten..

I don't know if it's only a visit to hospital or do I have to stay there

Kerroin nupossa totuuden voinnistani. Vasta kun näytin käteni, psyka soitti osastolle. Kolmelta pitäisi mennä hoidontarpeenarviointiin. Tavallaan toivon, että saisin jäädä sinne, mutta samalla en halua jäädä. Srn näkee sitten..

En muista koska olisin viimeksi tärissyt yhtä paljon kuin silloin kun psyka soitti Turkuun ja äidille. Voin vain kuvitella kuinka se osaston lääjäri on ihmetellyt kuullessaan TAAS nimeni. En ole ikinä ollut näin pohjalla ja nupossa oltiin sitä mieltä, että en voi olla kotona. Veikkaan kuitenkin, että se lääkäri Turussa on sitä mieltä, että minulla ei ole mitään ongelmaa.

Ensi viikolla piti olla arviointi jossa lääkäri olisi selvittänyt onko minulla bipolaarinen vai ei. Helpompi se on osastolla tutkia, mutta äh.. Ajatukset taas ihan sekaisin. Kaikki on vain veikkailua.

Nyt pitää mennä suihkuun ja pakata kaiken varalta. Odotan kauhulla iskän kotiin tulemista ja pettynyttä ilmwttä hänen kasvoillaan..

I just can't get enough

Olin viikon viiltämättä. Huom. olin. Tai no jos satunnaisia veitsen terävyyden kokeiluja ei lasketa. Koko ajan päässäni on pyörinyt kuolema ja itseni satuttaminen.

Tänään kun kävin puntarilla huomasin, että olen lihonut kaiken takaisin. Ajattelin kuitenkin, että ei maailma siihen kaadu. Kaatuipa kuitenkin.. Katsoin suurinta pudottajaa ja tajusin, että siinä olevat kilpailijat ovat minua kevyempiä. Saman tien päädyin oksentamaan kaiken ja etsin sidetarpeet. Halusin tehdä itselleni jotain.

 150 viillon jälkeen sekosin laskuissa. Halusin vain jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Terä painui ihoa vasten, mutta en tuntenut sitä. Veren vuoto tyrehtyi ja alkoi uudestaan. Päässäni pyöri vain yksi ajatus: lisää! Halusin viiltää enemmän ja syvemmälle. Terä oli kuitenkin ihan paska ja sain aikaiseksi vain pintanaarmuja. Käsi näyttää raadellulta.

Sain itseni lopettamaan, mutta haluaisin tehdä lisää. Pitää kuitenkin hankkia jotain terävämpää. En tajua mikä minua vaivaa. Mikään ei tunnu olevan riittävästi..

Äiti lähti pois kotoa, joten voin rauhassa tehdä mitä haluan. Voisin melkein jopa viiltää vihdoin valtimon auki. Se ajatus on vain liian houkutteleva.

Pahinta on, että ei edes ahdista. Hymyilen vaan katsoessani veren valumista.

Mietin, että olisin lähtenyt päivystykseen ja sanonut, että haluan kuolla. Kukaan ei kuitenkaan ottaisi sitä tosissaan joten hylkäsin ajatuksen. Huomenna nupo joten ainakin pääsen purkamaan asioita siellä.

death comes to everyone. So why is it so wrong to wanna hurry up the process?

Viimeyönä nukahdin yhden jälkeen. Aamulla en herännyt herätyksiin. Nukuin sen 12 tuntia. Söin, katsoin telkkaria ja nukahdin taas. En ole tänään tehnyt muuta kuin nukkunut. En jaksa enää tätä väsymystä. Voisin yhtä hyvin olla kuollut.

Olen nyt syönyt noin viikon joka päivä suklaata ja muita herkkuja. Kaikesta syömisestä tulee huono olo, mutta silti syön. En ole ehtinyt liikkua pitkään aikaan. Tai jos olen, en ole millään jaksanut, koska voimat ihan loppu. Se näkyy..

Eilen olin ihan pohjalla. Tänään melkein samassa pisteessä. Nukkuessani näen unta kuolemasta ja hereillä olo aikani suunnittelen kuolemaa.

Ajatukseni ovat pelottavia. Haluanko oikeasti kuolla vai haluanko voida parwmmin? Pääni väittää että haluan kuolla, mutta samalla tuntuu, että pitäisi jaksaa. Vihaan tätä ristiriitaisuutta joka tuntuu hallitsevan elämäni jokaista osaa.

Istun tälläkin hetkellä keittiöveitsi kädessä. Kokeilin kuinka terävä se on. Houkuttaisi niin viiltää valtimo auki ja kuolla..

sun kasvoista näkee et oot kulkenu sen matkan

Peilistä minua tuijottavat kasvot joita on vaikea tunnistaa omakseen. Kalpea olen ollut aina, mutta kasvot ovat luonnottoman valkoiset. Itkemisestä punaiset silmät joista näkee kaiken kivun jota joudun kestämään. Tummat silmänaluset ja pussit silmien alla, koska en ole nukkunut pitkään aikaan. Suupielet joiya ei saa pakotettua ylöspäin.

Tekisi mieli vain repiä iho kasvoistani. Näky peilistä on niin säälittävä. Missä välissä aloin näyttää zombille sen lisäksi, että tunnen olevani sellainen?

Kotona pääsi helvetti irti. Haluan pois täältä. Harkitsin jopa hatkaamista. En ole ikinä ennen ollut yhtä tosissani kotoa lähtemisen kanssa.

Meinasin ottaa yliannostuksen. Meinasin viiltää ranteet auki. En kuitenkaan tehnyt mitään. Toistaiseksi..

Bad ideas are knocking on my door

Someone should keep me on a leash
 On a suicide watch at least
 Chained down I'm begging you please
 Kill this catastrophe !

Perjantai oli ihan kiva. Lauantai oli ihan kiva. Sunnuntai oli ihan kiva.

Miksi silti haluan tappaa itseni? Olen epätoivon partaalla. En ole saanut käytyä vielä apteekissa ja en löydä kotoa lääkkeitä paljoa paskaakaan. Sen verran löysin, että saisin itseltäni tajun kankaalle, mutta se ei riitä. Olen niin epätoivoinen, että yritin tiirikoida lääkekaapin auki..

Sain eilen Sammyn synttäreillä kohtauksen ja itkin taas vaihteeksi silmät päästäni. Kaikki vain koska tunsin itseni niin ulkopuoliseksi. Olisin halunnut vain juoda pään täyteen ja unohtaa kaiken. En kuitenkaan saanut paljon paskaakaan. Kotona sitten alkoi mennä tosi huonosti kaikki. Istuin monta tuntia veitsi kurkulla ja ranteella ja milloin missäkin. En kuitenkaan edes viiltänyt, mutta en muista milloin olisin joutunut taistelemaan yhtä paljon itseäni vastaan.

Taisin joku päivä kertoa, että Karri sai minut miettimään elämää uudestaan. Juuri nyt en kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin kuolema. En ole tänään tekemässä mitään, vaikka haluaisinkin. On kuitenkin vaikeaa nähdä elämää lyhyttäkään aikaa eteenpäin. En tiedä mitä teen ja milloin vai teenkö ollenkaan.

Haluaisin puhua jonkun kanssa tästä. En kuitenkaan halua rasittaa ketään. Tuntuu, että ympärillä kaikilla muilla menee huonosti ja en halua lisätä kenenkään taakkaa omilla asioillani. Tiedän, että osa kavereistani lukee tämän. Kokoajan toivon, että joku tulisi juttelemaan ja saisin kertoa tästä kaikesta. Samaan aikaan kuitenkin tiedän, että kukaan ei tule puhumaan, koska ketään ei kiinnosta kuunnella ainaista valitustani.

Kertokaa joku miten pääsen näistä ajatuksista eroon.. Pää räjähtää kohta kaikesta ajattelemisesta. Olisipa joku muu keino kuin kuolema jolla pääsisi eroon kaikesta paskasta.

Huomenna pitää mennä töihin 7.30-16.00. En tiedä miten saan voimat riittämään sen koko ajan. Ahdistaa jo ajatuskin siitä..

huono alku hyvä loppu

Aamu alkoi taas ihan loistavasti. Pyörryin ennen Saloon lähtöä. Heikko olo jatkui melkein koko päivän. Aloueten (tai miten ikinä kirjoitetaankaan) aikana jalat pettivät alta. Konfisharkoissa pidin itseäni pystyssä nojaten penkkiin. Pyörtymiselle ei sinänsä ollut mitään syytä, koska olin syönyt ja eiliset haavatkaan eivät vuotaneet enää sitä vertaa, että olisin voinut pyöetyä siihen. Noista vaihtoehdoista vain verikammo on järkeenkäyvä ja sekin on huono selitys.

Päivä alkoi heti ahdistuksella ja riparilla se vielä paheni. Kuitenkin kun pääsin partioon olo parani. Leikimme metsässä ja teimme pizzaa nuotiolla. Kun pääsimme kololle takaisin, pelasimme lautapelejä.

Nyt kun saimme pienet nukkumaan ja on rauhallista minulla on hyvä olla. Hymyilen ilman mitään syytä. Tämä päivä on todistanut, että huonosti alkanutkin päivä voi päättyä hyvin.

I hate you because of this and the same time I'm thankful

Viikko on ollut ihan yhtä raskas kuin ajattelinkin, että se olisi. Huomenna on onneksi viimeinen päivä riparilla ja sitten saa taas levätä. Tai no ei saa.. Menen partioryhmäni kanssa yöretkelle ja sieltä suoraan Jenninan 18-vuotissynttäreille josta menen suoraan konfirmaatioon. Maanantaina vielä vahtimaan 4 ja 2- vuotiaita lapsia. Olen nyt jo ihan loppu. Maanantaihin on liian kauan.

Olin jo ihan varma, että tämä olisi ollut viimeinen viikkoni. Juttelin kuitenkin eilen Karrin kanssa ja hän oli ensimmäinen (ja varmaan viimeinen) joka sai minut miettimään muita vaihtoehtoja. Luulin olevani täysin varma päätöksestäni, mutta näköjään en ollutkaan. Nyt pääni on entistä enemmän sekaisin kaikesta. Tavallaan en tykkää kun Karri sai minut miettimään elämistä vaihtoehtona, mutta samaan aikaan olen kiitollinen.

Kuolema pyörii kokoajan päässä ja tälläkin hetkellä harkitsen yliannostusta. Kun ahdistaa tekisi mieli vain iskeä puukko keuhkoihin ja kuolla. Tänään kun alkoi ahdistaa meinasin juosta rautatielle. Jotenkin kuitenkin pysähdyin miettimään ja sain ajatuksen siirrettyä sivuun.

Annan itselleni vielä ainakin viikon aikaa. Olen miettinyt vaihtoehtona sitä, että odotan siihen asti että täytän 18 ja jos kotoa pois muuttaminen yms. ei auta minua, voin lopettaa kaiken. Kuitenkin 170 päivää ja puoli tuntia tuntuu liian pitkältä ajalta. Tarvitsisin hirveästi tukea jaksaakseni siihen asti ja en voi pyytää keneltäkään sitä, että kukaan pysyisi rinnallani sen ajan.

En ole viiltänyt melkein kahteen viikkoon. Arvet kuitenkin ovat taas alkaneet haalistua ja tekisi mieli tehdä uusia. Minulla on tällä hetkellä jopa ihan suht. hyvä olo, mutta samalla halu viiltää on voimakas. En tiedä päädynkö tekemään jotain vai en. Viimeyönä näin painajaista jossa kaikki arpeni olivat kadonneet yhden yön aikana. Kyllä, luitte oikein, se oli painajainen. Olen liian kiintynyt arpiini ja ne ovat osa minua.

Vihaan tätä kun ajatukset ovat sekaisin.. Nyt kun ne ovat vielä sekaisemmin, alan menettää todenteolla hermot itseeni..

It's your fucking nightmare

En halunnut herätä aamulla. Olen nukkunut monta viikkoa tosi huonosti ja vähän. Yleensä kulutab yöt itkien. Viime yönä en kuitenkaan tehnyt muutq kuin tuijottanut tyhjyyteen. Mietin kaikki mahdolliset keinot tappaa itseni. Olipa taas hyvä yö.

Aamulla heräsin järkyttävään ahdistukseen. En olisi millään halunnut kokea tätä päivää. En haluaisi kokea huomista. Olisi niin paljon helpompi vain kuolla pois.

Olen miettinyt sitä vaihtoehtoa, että luovutan kesken kaiken. Että en edes yrittäisi jaksaa vielä viikkoa. Pelkään kuitenkin, että pilaisin riparilaisten riparin. En usko, että yksikään riparilaisista surisi. Isosistakin ehkä vain yksi, ehkä ei hänkään. Toisaalta en jaksa välittää vaikka kuolisinkin. Kyllä nämä ihmiset sen saisivat käsiteltyä.

Tällä hetkellä olen yksin seurakuntatalolla. Jokapuolelta kuuluu ääniä. Osa oikeita osa harhoja. Elän painajaista. Haluan vain pois.

Viikko vielä. Jos sitäkään..

Only week and then everything will be easier

You wake up every morning and ask yourself
 What am I doing here anyway
 With the weight of all those disappointments
 Whispering in your ear
 You're just barely hanging by a thread
 You wanna scream but you're down to your last breath

Jokainen aamu on edellistä vaikeampi. Sängystä nouseminenkin nostaa ahdistuksen pintaan. Miksi pitää herätä joka aamu?

Jos en olisi lupautunut isoseksi riparille, olisin jo tappanut itseni. Joka yö olen joutunut taistelemaan itseäni vastaan, jotta en olisi tehnyt mitään. Viikon päästä ripari on kuitenkin ohi. Mikä silloin enää pitää minua täällä?

Todellisuus iski vasteb kasvoja balettitunnilla. Teimme tangolla harjoituksia peiliinpäin ja alkoi ahdistaa oman kropan näkeminen. Muut siellä ovat niin laihoja ja kauniita.. Myös se, että sekoilin alkoi ahdistaa ja lopputuloksena juoksin pukkariin itkemään. Onneksi sain itseni rauhoittumaan suht. nopeasti. Hävetti kyllä hirveästi itkeä niiden ihmisten edessä..

Perjantaina kävin taas nupossa keskustelemassa. Puhuimme siitä, että välillä minulla on jaksoja jolloin menen ihan ylikierroksilla ja en hallitse tekemisiäni ja koen olevani hyvä kaikessa jne. Yleensä ne ovat yksirtäisiä päiviä muiden joukossa, mutta pisimmillään olen ollut sellainen viikon. En ole niistä kauheasti blogiin kirjoittanut kun olen luullut niiden olevan merkityksettömiä jaksoja. Minulla on lukenut papereissa kauan jo, että minulla on epävakaita piirteitä, mutta psyka oli sitä mieltä, että pitäisi keskustella lääkärin kanssa, koska on mahdollista, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se selittäisi mielialan vaihteluni yms. En kuitenkaan itse usko, että minulla olisi se. Jos lääkäri sen kuitenkin toteaa menee lääkitykset yms uuskiksi. Lääkitystä ollaan kyllä muutenkin muuttamassa, mutta silti.

Psyka olisi halunnut pistää minut osastolle, mutta hermostuin aika pahasti. En aio mennä sinne enää kertaakaan vapaaehtoisesti. Pakkoläjetteellä ne saattaisivat jopa pitää minua siellä sen aikaa, että siitä olisi hyötyä. Samaan aikaan en kuitenkaan halua osastolle siksi, että sinne meno siirtäisi suunnitelmiani taas eteenpäin. Psyka yritti saada minut lupaamaan, että menen seuraavalle kerralle. Se on kuitenkin vasta kahden viikon päästä, joten en voi luvata mitään niin pitkän ajan päähän. En voinut myöskään luvata kertoa vanhemmilleni jos oloni menee tosi huonoksi. Oloni oli eilenkin hirveä, mutta eb sanonut siitä kenellekkään. Minun pitäisi kuulemma pyytää jotain kaveria huolehtimaan siitä, että jos olen itselleni vaaraksi, minut viedään päivystykseen. En kuitenkaan halua antaa kenellekkään niin suurta taakkaa itsestäni.

Ystävänpäivän olin lukittautuneena omaan huoneeseeni. Kukaan ei pyydä minua ikinä mihinkään ja itse en jaksa aina olla se joka kysyy ihmisiä johonkin. Osittain oloni oli eilen huono juuri siksi, että olin yksin. Tuntui, että kaikki ovat unohtaneet minut.

Tänään pitäisi jaksaa mennä partioon ja katsomaan viikossa aikuiseksi. Huomenna alkaa ripari ja sen takia pitää herätä joka aamu viimeistään kahdeksalta. Se ei koulua käyvistä ejkä ole paha, mutta minulle on. Perjantaina on partion yöretki joten pe-la yö tulee valvottua. Ei sillä että nukkuisin muutenkaan.. Sunnuntaina pitäisi mennä konfirmaatioon ja maanantaina töihin vahtimaan 4-vuotiasta poikaa ja 2-vuotiasta tyttöä. En tule varmaan jaksamaan tulevaa viikkoa kovin hyvin. Jotenkin pitää vain löytää voimia tsempata.

yksi askel kohti parempaa itsetuntoa

Tänään on ollut hiukan parempi päivä. Tai no oikeastaan päiväni oli täyttä kuraa kuuteen asti, mutta sen jälkeen on hymy koristanut kasvojani.

Menin siis kuoroon kuuden jälkeen ja jotenkin ihmiset siellä saivat minut piristymään. Sekä laulussa, että tanssissa sähelsin jotain ihan omaani, mutta ainakin oli hauskaa. Jaksoin jopa hymyillä ja nauraa.

Ennen tanssituntia vaihdoin vaatteet lukion tanssisalin edessä johon näkee kaikkialta ruokasalista ja aulasta. Enkä edes jaksanut ahdisrua kehostani. Olisi luullut, että ahdistuisin siitä, että niin moni ihminen näki, mutta annoin asian mennä huumorilla. Asiaa varmaan auttoi se, että kaverinikin vaihtoi vaatteet siinä. En edes suuremmin kiinnittänyt huomiota siihen, että joku katsoi. En tiedä kuulostaako se teistä siltä, mutta minulle se oli iso askel parempaa itsetuntoa kohden.

Juttelin kuorokavereideni kanssa kehonkuvastani. Sain taas kuulla sen olevan vääristynyt ja sairas. Ennen tätä iltaa vain kaksi ihmistä tiesi kuinka paljon painan. Olen pienestä pitäwn hävennyt painoani ja en ole ikinä suostunut kertomaan sitä kenellekkään. Kerroin kuitenkin kavereilleni painoni ja tavoitepainoni jne. Pitkän kwskustelun jälkeen sovimme kaverini kanssa joka painaa tosi vähän, että minä yritän pudottaa painoni 60 kiloon ja hän nostaa sen siihen.

Jotenkin sain tästä puhtia siihen, että laihtuisin TERVEELLISESTI kesään mennessä. En voi luvata, että en silloin tällöin jättäisi syömistä välistä, mutta parhaani mukaan yeitän syödä hyvin. Motivaationi on nyt niin korkealla, että tuntuu, että voin saavuttaa mitä vain. Ajatuksia on vaikea muuttaa yhdessä yössä ja todwnnäköisesti tulen aina kahdehtimaan anorektisen laihoja tyttöjä. Se ei kuitenkaan tarkoita, eytä minun tarvitsisi välttämättä näyttää niin laihalta.

Olen kiitollinen näille kavereilleni jotka saivat minut tajuamaan asioita. Moni on sitä yrittänyt, mutta ei ole onnistunut. Olen tiennyt miten terveellisesti kuuluisi elää, mutta en ole sitä noudattanut. Saatoin kyllä muut neuvoa parempaan suuntaan, mutta itseen niitä neuvoja on vaikea hyödyntää. Huomisesta lähtien yritän ottaa pieniä askelia kerrallaan parempaan ja terveellisempään elämään.

Katsoessani peiliin näin kerrankin itseni kauniina. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Tulen silti varmasti vielä olemaan pettynyt ulkonäkööni. Kasvoissani ei kauheasti ole muokkauksen varaa, mutta vartaloani voin aina muokata. Yritän ajatella kehoni keskeneräisenä tuönä jonka voin saada näyttämään paremmalta työtä tekemällä.

Ehkä kadun huomenna, että kerroin tämän tänne, mutta tammikuun alussa aloitin laihduttamaan 83 kilosta. Pudotin 8 kiloa joista suurimman osan lihoin takaisin. Tällä hetkellä painan 76,7 kiloa ja tästä on suunta alaspäin. 16,7 kiloa tavoitteeseen.

On jotenkin tosi hyvä fiilis ja halusin päästä jakamaan tämän tänne. Kerrankin kirjoitan jotain positiivista :D

another scream for help

Juuri nyt voisin tappaa itseni. On ihan järkyttävä olo. En tiedä kenelle sanoidin tästä. Tarvitsisin edew yhden syyn jaksaa. Samaan aikaan tiedän, että en voi vielä tänään kuolla.

En cielä ole koskenyt teriin, mutta kokoajan tekee voimakkaammin mieli. En rehellisesti sanottina tiesä mitä teen. En halua herätä huomenna, mutta minun on pakko. En kuitenkaan ole varma heräänkö.

Olisin todella kiitollinen jos saisin jollekin purlaa tätä oloa. Ehkä ei ollut hyvä päätös jättää wilen nupoa väliin ja odottaa vielä biikko.

kylmä helvetti

Ahdistus ja kipeänä oleminen on tuskaa. Kuumettahab minulöa on ruhtinaalliset 37,5 ja olrn ihan kuollut. Olen tosi kipeä jo lämmön noustessa 37 jq nyt on tosi paha olo niin henkisesti kuin fyysisesti.

Olen ihan jässä ja täeisen kauttaaltaan. Hengittäminen on vaikeaa. Ja tämä tauti iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Aamulla olin meinaan ihan terve jos ei lasketa sitä, että mieli oli taas ihan maassa. Kun nukuin päikkärit, tauti ottu vallan kehostani. Heräsin täristen ja jokapaikkaan koskien.

Taitaa huomenna taas jäädä baletti väliin.. Ja nupokin olisi huomenna. Haluaisin vain päästä juttelemaan tästä, enkä joutua odottamaan vielä viikkoa. Muutenkin kerran viikossa on liian vähän ja kerran kahdessa viikossa tuntuu jo ihan liian hankalalta.

Kello on ruhtinaalliset 19.57 ja minä menen nukkumaan. Öitä <3

The perfect way to die

Istuin taas vaihteeksi tuijottamassa ikkunasta ulos. Mietin sitä torstaista kun se poika katosi. Päässäni pyörivät ajatukset siitä kuinka itse voisin kadota ja mihin menisin. Silloin keksin täydellisen keinon kuolla.

En halua kertoa suunnitelmani yksityiskohtia, sillä tiedän, että joku yrittäisi estää minua. Kerron kuitenkin, että siihen liittyy kaksi rakkainta elementtiäni ja lempipaikkani maailmassa. Hyvä puoli tässä on myös se, että kukaan ei tule koskaan löytämään minua ajoissa. Ja kun joku löytää, se ei ole kukaan läheisistäni. Ruumiinikin säilyy siedettävässä kunnossa.

Tämä päivä on ollut taas niitä kun en tunne mitään ja kuljen kuin zombi eteenpäin. Heti kun keksin oman keinoni paeta aloin hymyillä. Nyt hymyilen kuin hölmö. En tajua miksi ihmiset haluavat estää minua tekemästä itselleni mitään kun se tekisi minut onnelliseksi. Ovatko ihmiset vain niin itsekkäitä, että pelkäävät, että heihin sattuu? Joku pitää itsemurhaa itsekkäänä tekona ja onhan se sitä. Yhtä itsekästä on kuitenkin pitää joku täällä pakolla. Oletteko ikinä miettineet sitä siltä kannalta?

Jospa tänä yönä saisin pitkästä aikaa nukuttua.