Uusi alku?

Kukaan ei enää varmastikaan lue tätä, mutta aloin harkitsemaan, että alkaisin taas kirjoittaa. En vielä ole päättänyt, mutta ehkä..

I got my mind full of unsaid things

Mistä sitä aloittaisi?

Montako kuukautta siitä on kun kirjoitin? Monta. En edes tiedä lukeeko tätä enää kukaan.

Pääsin osastolta maaliskuun lopussa. Siellä oleminen todella paransi oloa ja sain siitä reissusta enemmän irti kuin nuorisopuolella. Jos jotain kiinnostaa voin kertoa siitä kokemuksesta ja osastojen erosta jossain kohtaa. Tai ehkä kerron vaikka ei kiinnostaisikaan.

Aloitin 4.4 työssäoppimisen vastaanottokeskuksessa ja se on ollut ihan täydellinen paikka minulle. Kirjoitan tästäkin erikseen niin ei tule niin kilometripostausta. Siellä työskentely on kuitenkin ollut yksi tärkeimmistä asioista jotka pitävät minut suht. Iloisena.

Diagnoosista poistettiin kaksisuuntainen ja tilalle tuli epävakaa persoonallisuushäiriö. Nyt siellä lukee myös bulimia... Olen lihonut osaston jälkeen takaisin kaiken sen mitä laihduin lohjalla ollessa. Olen kai vain todella säälittävä sen suhteen. En hallitse ahmimista ollenkaan kotona ja jatkuvan työmäärän lisäksi en jaksa harrastaa liikuntaa joten oma vika.

Tässä oli nyt näin tiivistettynä koko homma. Koitan saada aikaiseksi kirjoittaa paremmin asioista kun saan jostain revittyä siihen aikaa.

Olen taas menossa voinnin suhteen alaspäin, mutta pääosin olen kuitenkin vielä suht. Onnellinen.

7 kerta toden sanoo vai sanoo?

Yksi asia johti toiseen ja tulin osastolle viime viikon maanantaina. Aikuisten osasto on todella erilainen nuorten osastoon verrattuna ja pääasiassa täällä on mukavaa. Olen paikan "vauva" ja välillä olo on todella yksinäinen. Olisi paljonkin kerrottavaa, mutta ei riitä energiaa kirjoittaa. Ehkä joskus vielä kerron lisää. Vastaan kyllä jos joku kysyy, mutta en vain tiedä mistä aloittaisin tänne kirjoittamisen. Kaikki on aika sekaisin tällä hetkellä. Ajattelin nyt kertoa edes tuon verran.

ednos - eating disorder not otherwise specified

Se on sitä kun vihaa omaa peilikuvaansa. Sitä kun ei syö mitään aikoihin ja sitä miten ahmii monta päivää putkeen. Sitä kun lupaa itselleen yhä uudelleen ja uudelleen, että lopettaa syömisen ja että laihtuu ja kun ei syö koko päivänä on tyytyväinen itseensä, mutta illalla kurkusta alas menee 4000 kaloria. Se on sitä kun oksentaa syömisen jälkeen, joskus kun on syönyt vain vähän ja se tuntuu liialta ja joskus kun on syönyt niin paljon, että maha räjähtää. Se on sitä kun käyttää erilaisia pillereitä laihtuakseen. Se on kaikkea tuota ja vielä paljon enemmän. Se on sekoitus kaikkia syömishäiriöitä. Se on syömishäiriö siinä missä anoreksia ja bulimiakin. Ja minulla on se vaikka en sitä haluakaan myöntää.. 

Syöminen on alkanut karata käsistä. Kotona ollessa ahmin joka ilta jäätäviä määriä ruokaa. Haluan pitää sen salassa, joten syön kaikkea vähän niin, että äiti ei huomaisi. Tiedän kuitenkin, että kyllä hän huomaa. Opistolla ollessani taas en syö juuri mitään ja käyn salilla ja ryhmäliikuntatunneilla. Opistolla oksennan vaikka tiedän, että joku kuulee, sillä ei minua kiinnosta. Kotona en voi oksentaa. Silti en aina pysty hillitsemään itseäni kotonakaan.  

Viime viikon maanantaina piti olla aika ravitsemusterapiaan, mutta en mennyt sinne. En kehdannut, koska en ollut laihtunut edellisestä kerrasta. Tiedän, että se ei ole teidän mielestänne hyvä syy, mutta minulle se on niin iso asia, että en yksinkertaisesti pystynyt menemään. En pysty menemään usein tunneillekaan, sillä en halua ihmisten näkevän minua. Ilmoitin, että en tarvitse apua syömisten suhteen ja sovimme terapeutin kanssa, että otan häneen yhteyttä kun olen valmis ottamaan apua vastaan. Sitä päivää tuskin koskaan tulee. 

Olen laihtunut vuoden takaisesta 15 kiloa, mutta näytän edelleen ihan samalta. Muut väittävät toista, mutta itse olen ihan satavarma, että kehoni näyttää samalle. Vielä haluaisin laihtua 25 kiloa ja tulen sen laihtumaan tämän vuoden loppuun mennessä kunhan vain saan ahmimisen hallintaan. Ahmiminen on ainut asia johon haluaisin apua. 

Tiedostan, että ei ole tervettä selata thinspota ja kuulua proana sivustolle. Se on kuitenkin tavallaan minulle tärkeää. En pysty selittämään sitä sen paremmin. 

Tänään oksensin parin viikon tauon jälkeen. Se tunne joka oksentamisen jälkeen seuraa on ihana ja kamala. Mieli saa edes hiukan rauhaa, mutta kroppa ei. Mahakipu ja sydämen tykytys ja se miten silmät vuotavat ja nenästä tulee ruokaa. Se on hirveää. 

Olisin voinut tänään mennä ryhmäliikuntaan ja salille, mutta olisin joutunut pyöräilemään sinne. Matka on vain 7.5 km, mutta se tuntuu olevan aivan liikaa. Ahdistaa se miten laiska olen. Ajatukset pyörivät ainoastaan sen ympärillä, että on pakko liikkua ja on pakko kuluttaa kaloreita. Voimat eivät kuitenkaan riitä. Hyvä että saan itseni pidettyä edes hereillä. Liikunnan harrastaminen vie liikaa voimia. En kuitenkaan saa rauhaa näiltä ajatuksilta. En tiedä mitä tehdä. Olen melko varma, että tämä ahdistus päättyy siihen, että viillän.

?

Mitä mä tein ansaitakseni tämän paskan? Voimat vetelee viimeisiään ja perhe pahensi asiaa entisestään. Antakaa mun jo mennä..

Ei sitä voi sanoin kuvata

En tunne mitään ja tunnen kaiken kerralla. Toimintakyky on mennyt lähes kokonaan. Syön kokoajan ja maha on kasvanut selvästi. Osa minusta huutaa välittämään asiasta, mutta en jaksa kuitenkaan välittää edes siitä. 

En jaksanut mennä kouluun, laulutunnille ja olisin perunut terapiankin. Hoitaja kuitenkin soittI ja kertoi, että hänen poikansa syntyy todennäköisesti tänään. Se on hieno uutinen ja olen onnellinen hänen puolestaan. Olisin kuitenkin tarvinnut keskustelua. Seuraavan kerran näen hänet honessa 9 päivä ja tuntuu pahalta, että hänen pitää tulla isyyslomaltaan sinne, mutta samalla olen iloinen siitä. En tiedä mitä tehdä. Jollekin pitäisi päästä puhumaan, mutta salossa ei auteta ja viimeksi kun laitoin koulupsykologille viestiä, hän ei edes vaivautunut vastaamaan, joten ei siitäkään ole hyötyä.

Kissanhiekkojen vaihtamiseen menee yleensä n. Vartti. Minulla meni puolituntia siihen, että sain laitettua vaatteet yökkärin päälle ja itseni ulos. Sen jälkeen olin ulkona kolme varttia, koska en jaksanut nostaa jalkoja ja liikkua. Jo se oli liian raskasta. 

Ei tästä tule enää mitään.

Paska ihminen?

Aamulla äiti toi minut opistolle. Matkalla oli kohta jossa auto lähti heittelemään tosi pahasti. Sivusta lähestyi toinen auto ja toivoin, että se olisi törmännyt meihin. Missä välissä minusta tuli tällainen? Ei ole normaalia toivoa liikenneonnettomuutta. En ole kyllä muutenkaan mitenkään normaali joten.. onko niin väärin toivoa, että tapahtuisi jotain, että kuolisin?

Paisun paisumistani, koska vain syön kokoajan. En jaksa harrastaa pienintäkään liikuntaa ja vain makaan sohvalla kaikki päivät. Voin siis syyttää vain itseäni tästä lihomisesta. Viime viikolla painoin 67,1 kiloa ja nyt n. 70. Toki silloin se oli aamupaino ja tänään olen jo syönyt ja juonut, mutta silti olen lihonut monta kiloa ja ahdistaa ihan hirveästi.

Tein BDI-testin pitkästä aikaa. En saisi tehdä sitä, sillä minulla ei ole masennusta, on vain masennusjakso, mutta tein nyt kuitenkin ja sain melkein täydet pisteet. Ehkä pitäisi huolestua itsestäni, mutta ei tuo edes suuremmin liikuttanut minua.

Haluaisin viiltää, mutta ei voimat riitä siihenkään. Itseni tappaminenkin veisi liikaa voimia. Pitäisi kirjoittaa kirjeet ja käydä apteekissa jne. Se on ihan liikaa. Varmaan vain piiloudun peittojen alle piiloon tätä pahaa maailmaa.

Relapse felt so good, so wrong

Keskiviikko oli helvettiä. Muutkin päivät ovat olleet, mutta keskiviikko oli liikaa. En kestänyt enää kaikkia hankalia oloja ja viilsin. Koko 4 kk ilman meni hukkaan. Säästin sentään käden, jotta voin ottaa tatuoinnin. Nilkka sitten taas on aika näky tällä hetkellä.

Keskiviikkona menin tunnille. Sain kuulla, että kaksi luokkalaistani lähti esittelemään koulua entiselle yläasteelleni. Se oli jotain mitä olen odottanut koko vuoden. Kumpikaan heistä ei edes käynyt sitä koulua. Heille ei myöskään tullut pieneen mieleenkään pyytää minua mukaan. Ja miksi olisivat pyytäneet? Kumpikin heistä vihaa minua ja en minäkään heistä niin suuresti välitä. Koko tapahtuma vain oli liikaa ja juoksin tunnilta itkien viiltämään. Samaiset ihmiset ovat aiheuttaneet ennenkin pahaa oloa. Viimeksi meinasin juosta auton alle..

En halua syytellä ketään. Itse olen pahan oloni aiheuttanut ja muut eivät tee mitään. Olen itse se joka pilaa kaiken. Se joka on tyhmä kuin saapas. Se joka ei ansaitse olla onnellinen.

Halusin kirjoittaa jotenkin kivasti. Ei siitä kuitenkaan mitään tule. Ahdistaa niin paljon koko maailma tällä hetkellä. Haluaisin viiltää lisää, mutta edellinenkin kerta kaduttaa. Toisaalta mitä väliä millään on kun kuitenkin kuolen jossain kohtaa.

Kun näen kädessä haalistuvat arvet, halu vain kasvaa. Tunnen kuinka päädyn takaisin siihen samaan kierteeseen. En tajua miksi näin aina käy.

On useampi asia joista haluan kirjoittaa ja kirjoitankin pian. Vaatii kuitenkin liikaa yrittää muodostaa lauseita. Tästä oli kuitenkin pakko kertoa. En halua salata sitä enää.

Kolari

En osaa ajaa autoa. Kolaroin sen talon seinään. Kyllä. Talon seinään. Olin laskettelemassa ja matka sinne ja takaisin meni ihan suht. hyvin. Kaverin pihalla sitten kusin homman. Ei autoon tullut kuin lommo, mutta kuitenkin. Piti saada auto lohjalle mutta siinä meni sitten sekin.

Tämä vertaus saattaa olla tyhmä, mutta mielestäni se sopii aika hyvin tähän hetkeen. En osaa ajaa elämää. Kolaroin joka välissä johonkin ja satutan itseni uudelleen ja uudelleen. Välillä lasken mäkeä kovaa vauhtia ja hissi vie minut hitaasti takaisin ylös. 

Ruoka on alkanut ahdistaa entistä enemmän. Perhe vain pahentaa asiaa. Olen kyllästynyt kuuntelemaan paskan jauhantaa siitä miten en syö lihaa, mutta käytän eläinperäisiä tuotteita. Yritin alkaa vegaaniksi ihan vain vittuillakseni, mutta äiti pakotti syömään kanaa. Kalaa vielä tykkään syödä, mutta miksi on pakko pakottaa syömään kanaa? Muutenkin tuntuu, että kaikki vain pakottavat syömään ja haluavat tehdä minusta läskin. Tai oikeastaan entistä läskimmän. 

Tänään on pakko viiltää. En kestä enää. 

Alas ->

Mieliala on lähtenyt taas selvään laskuun. Näin tapahtuu joka uusi vuosi. Johtuuko se siitä, että minun piti kuolla viime vuonna ja olenkin elossa? Vai kenties siitä, että uuden vuoden alkaessa oletetaan jonkinlaista lupausta? Vai siitä, että jään joka vuosi yksin kotiin muiden ollessa juhlimassa ja huomaan kuinka kukaan ei oikeasti välitä? Syystä en tiedä ja ei sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Väliä on vain sillä miten mieliala laskee.

Joka ilta menen nukkumaan ahdistuksen vallassa ja joka aamu herään ahdistukseen. Liikkuessa ei ahdista. Muuten en saa ahdistusta kuriin millään. Halu viiltää kasvaa ahdistuksen voimistuessa. Yritän vain muistuttaa itselleni, että kuukauden päästä saan tatuoinnin. En tiedä kuinka kauan se ajatus riittää. Sen verran se riittää, että käsiin en viillä. Jaloilla ei kuitenkaan ole väliä.

Kokoajan on nälkä, mutta keho tottuu taas pian tähän vähempään syömiseen. Syöminen vain pahentaa ahdistusta, joten syömättä oleminen on parempi ratkaisu. En kestä katsoa peiliin, joten jotain on tehtävä.

Tänään on tullut lunta ja ulkona oli nätti keli. Jaksoin innostua asiasta vain hetkeksi. Haluan vain kokoajan nukkua ja mikään ei kiinnosta. Vituttaa tällänen masennusjakso. Toivottavasti tämä ei kestä kauaa.