it's not me, it's someone else

En tunnista itseäni katsoessani peiliin. Olen alkanut pitää kasvoistani. Pohkeeni ovat ihanat. Joskin liian isot.. Toisaalta ne ovat kehon ainoa osa jossa on vain lihasta, ei läskiä. Muuten vihaan peilikuvaani edelleen. Kasvoillani näkyy hymy. Se näyttää lähes oikealta. Silti se ei ole. Olisikin..

En tunnista itseäni kun mietin käytöstäni. Menen aktiivisesti paikasta toiseen. Hymyilen ja jopa nauran. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut. Olen siis kaikkea mitä olin ennen sairastumistani. Tai ainakin ulkopuolisen silmissä. Sisälläni olen edelleen rikki. Ehkä jopa entistä enemmän. "Jotkut ihmiset peittää kivun esittämällä ilosta". Nii'in sanoppa muuta. En tiedä kuinka hyvin näkyy ulospäin miten voin. Välillä tulee niitä hetkiä kun masennus lamauttaa minut niin pahasti, että en pysty liikkumaan. Toisina hetkinä taas ahdistus voittaa ja sen huomaa. Muuten ihmiset ympärilläni tuntuvat luulevan kaiken olevan hyvin. Haluaisin vain huutaa kaikille, että ei ole, että tarvitsen apua ja että olen rikki. En kuitenkaan halua rikkoa muuria jonka olen saanut taas kasattua.

Viiltelen edelleen silloin tällöin. Viimeksi torstaina. Sain vihdoin aikaiseksi irrottaa uusia teriä ja nyt kädessä on taas yli 60 viiltoa. Tavallaan kaduttaa, koska lämpimät kelit ovat tulossa ja olisi kiva pitää lyhythihaisia. Tavallaan on kuitenkin ihana nähdä tuoreita viiltoja arpien päällä. Tekee niin pahaa nähdä arpien haalistuvan, että mieluummin kestän kuumuutta.

Psyka huomasi, että olen ottanut etäisyyttä ja en puhu sille enää niin vapaasti. Lähinnä siksi, että se vaihtaa työpaikkaa ja joudun TAAS aloittamaan alusta uuden työntekijän kanssa. En näe yhtään syytä kertoa sille asioistani jos se kuitenkin kohta lähtee. Onneksi on se hoitaja osastolta.

Ensi viikolla on musaopiston laulun pääsykoe ja en ole saanut kappaletta vieläkään valittua. Stressaan sitä pääsykoetta jopa enemmän kuin 5.5 olevaa pääsykoetta Lohjalla tai 12.5 olevaa pääsykoetta järvenpäässä. Ai miten niin huomaa, että musiikki on tärkeämpää minulle?

Balettitunnilla meidän olisi pitänyt pukea sellaiset espanjalaistyyliset mekot päälle. Oli tosi nöyryyttävää kun se ei mahtunut. Sain siitä lisämotivaatiota laihduttamiseen. Aloitin viime viikon maanantaina herkkulakon ja yritän syödä päivässä 1200 kaloria. Haluaisin syödä vähemmän, mutta se on määrä jonka kaveri ja minä yhdessä sovimme. Tai siis kun en laihduta yksin. Yleensä siinä 700 kohdilla alkaa jo tökkiä, mutta melkein aina olen onnistunut syömään tarpeeksi. Tänään olen epäonnistunut täysin ja syönyt jo 1200 ja pitäisi vielä syödä lisää. Vittu, että vihaan viikonloppuja kun koko perhe syö yhdessä..

Kävimme iskän ja Markon kanssa kiertelemässä autokauppoja ja miettimässä minkä auton ostamme. Se, että täytän 18 106 päivän päästä tuntuu aina vain todellisemmalta. Pahinta tässä on, että en oikeasti halua elää niin kauaa enää.

Ulkona paistaa aurinko ja olisi muutenkin täydellinen lenkkikeli. Tällä hetkellä kuitenkin masennus vie voiton ja makaan sängyssä peittojen alla. Saisimpa jostain voimia lisää..

My selfharm in pictures

Jos tekee pahaa nähdä kuvia viiltämisestä ja raapimisesta, älä lue enempää!
 En halua tällä pahoittaa kenenkään mieltä ja pahentaa kenenkään toisen oloa. Siksi todellakin toivon, että ne jotka ovat herkkiä tälläisille, eivät lue tätä.

Tein tämän postauksen päästäkseni itse kartalle siitä miten itseni satuttaminen on parin vuoden aikana muuttunut. Joistakin on ehkä väärin, että laitan näitä kuvia tänne, mutta en jaksa välittää siitä. Tein tämän itseäni varten. Samalla tekin saatte kuvan siitä millaista minun itsetuhoisuuteni on. Vaikka omasta mielestäni viiltelyjäljet yms ovat kauniita, tiedostan sen olevan sairasta ajattelua ja toivonkin, että kukaan teistä ei ajattele samoin.

Syksy 2013

pari viikkoa ensimmäisen osastoreissuni jälkeen yritin opetella taas hymyilemään, mutta jotenkin en siinä onnistunut. Jatkuva ahdistus ja itsemurha-ajatukset eivät jättäneet rauhaan ja se näkyy kasvoiltani vaikka silloin luulinkin olevani hyvä peittämään pahan oloni.

 

 

Vielä silloin viillot olivat tosi pintanaarmuja ja niistä ei jäänyt edes kunnolla arpia.

Tähän näkyyn tottuivat koulukaverini. Väitin kaikille ranteeni venähtäneen, mutta todellisuudessa tarvitsin sidettä, koska viilsin koulussa tosi usein ja en halunnut paitojeni hihojen sotkeentuvan. Pari kertaa muistan haavojen auenneen tunnilla tai kun olin mennyt tunnille ennen kuin veren tulo tyrehtyi ja siksi hihani olivat välillä ihan veriset. Silloin viiltely oli kuitenkin vähäistä, vaikka silloin se tuntuikin paljolta.

Tämä kuva on otettu kun olin toista kertaa osastolla. Silloin sain ihania ystäviä ja jaksoin jopa hymyillä jotenkuten, koska sain pitää hauskaa ihanien ihmisten kanssa. Joku hoitaja silloin puhui minulle siitä miten minun tullessani porukasta tuli yhtenäinen ja kukaan ei jäänyt yksin. Myöhemmilläkin kerroilla sitä miten sosiaalinen olen on ihailtu. Itselleni se on normaalia joten on hämmentävää kuulla toisten pitävän minua sosiaalisesti lahjakkaana.

ensimmäisen kerran raavittuani on raapiminen auttanut monet kerrat kun ei ole voinut viiltää. Oikeastaan raapimisesta on enemmän hyötyä, koska vielä pari päivää sen jälkeen haavoihin sattuu, eikä tarvitse tehdä uusia.

 

 

Kevät 2014

Olin silloin päiväosastolla kaksi viikkoa. Paikka tuntui päiväkodilta, koska sinne mentiin aamulla ja lähdettiin iltapäivällä ja paikka näyttikin ihan päiväkodilta.

Vielä silloin pystyin ongelmitta syömään näinkin paljon. Eikä tehnyt edes pahaa. Vasta syksyllä alkoi itseinhoni lisääntyä niin paljon, että en syönyt kuin kerran tai pari näin paljon. Tai kotona söin kyllä, mutta en jos ihmiset näkivät.

Olen lyönyt itseltäni silmän useita kertoja mustaksi, mutta tämä oli ensimäinen kerta. Silloin suutuin itselleni ja muille ja ainakin psykologi väitti, että kyse oli dissosiaatiokohtauksesta, koska en muista tilanteesta mitään ja en hallinnut kehoani. Mustelma oli helppo peittää pistämällä lasit päähän. Vanhemmatkin tajusivat sen olemassa olon vasta monen päivän kuluttua ja silloinkin väitin vain lyöneeni unissani sen johonkin.

 

Keväällä lähes tasan vuosi sitten olin monta viikkoa viiltämättä ja perhonen auttoi jaksamaan. Nykyään lähinnä vain naurattaa kuinka vähän viiltoja silloin oli ja kuinka luulin niitä olevan jotenkin paljon.

Lähes koko kesän olin viiltämättä tai raapimatta. Silloin kuin teki mieli tehdä jotain viilsin reisiin. Kesällä olin muutenkin iloisempi vaikka ahdistus olikin lähes jatkuvaa.

Syksy 2014

Kolmannen osastoreissun jälkeen ahdistus lievitti ja saatoin hetken hengähtää. Masennus otti valtaa minusta, mutta sain olla muutaman viikon ilman suurempaa ahdistusta.

Pyysin Miikkaa ja Jenninaa piirtämään minulle perhoset. Miikan perhosella oli tykit, turbot jne. Jenninan taas oli edes hiukan enenmän perhosen näköinen. Silloin olin hetken tekemättä mitään, mutta kun perhoset lähtivät pois, pääsi terä taas rikkomaan ihoani. Tässä jo huomaa, että viiltelyni oli jo alkanut lähteä käsistä, sillä viiltoja on huomattavasti enemmän.

Myöhemmin Miikka piirsi vielä toisen ötökän. Tätä ei voinut enää pitää perhosena, mutta se auttoi joka tapauksessa.

 

Tästä huomaa kuinka paljon viiltelyni lisääntyi. Silti pieni verikammo on säilynyt joten syvempiä viiiltoja on vain harvoja. Vaikka kokoajan halusinkin viiltää syvemmälle ja lisää.

 

Yliannostuksen jälkeen jouduin juomaan lääkehiiltä. Se oli ihan kuin vettä jossa oli hiekkaa. Ensi kerralla jos (ja kun..) otan liikaa lääkkeitä en suostu sitä juomaan.

Lääkkeiden takia en meinannut pysyä pystyssä ollenkaan.

Olin niin väsynyt kokoajan, että en jaksanut edes pestä hiuksia. Onnistuin kuitenkin hymyilemään, sillä ahdistus oli poissa. Tai ainakin hetkellisesti..

Olen osastolla tottunut syömään "poppamieskarkkeja" aina kun ahdistaa. Edelleen kannan aina mukanani chilikarkkeja, mutta suuni on tottunut niihin sen verran, että vaikutus on paljon lievempi ja yleensä en muista karkkien olemassa oloa silloin kun niitä tarvitsen.

Osastolla viilsin ja yritin raapia ranteen auki. Tässä vaiheessa viilsin ensimmäisen kerran tuonne oikealle. Tämän jälkeen olenkin kokoajan vain joutunut laajentamaan aluetta johon viiltää kun kerralla tulee tehtyä se väh. 40 viiltoa. Suurin osa niistä on kuitenkin edelleen suhteellisen pintanaarmuja.

Kevät 2015

Vuodenvaihteen jälkeen masennus on pahentunut ja kyyneleiden takia meikit ovat levinneet enemmän kuin usein. Kyyneleistä huolimatta olen yrittänyt saada edes jonkinlaisen hymyn naamalleni.

Koko käsi täynnä viiltoja ja tässä vaiheessa ne alkoivat olla syvempiä. Tällä hetkellä kun terät ovat tylsyneet jäljet eivät ole niin pahoja, mutta en aio kestää noita teriä tätä iltaa kauempaa.

Nykyään aina kun viillän käsi näyttää tältä. Haluaisin viiltää enemmänkin, mutta tila ei riitä ja en uskalla viiltää reisiä, sillä niissä viillän aina paljon syvemmälle.

Ne pari viikkoa kun minulla meni paremmin hymyilin aidommin.

Tältä käteni näyttivät kun yritin lopettaa. Tai silloin alkuun. En löytänyt kuvaa jossa kädet olisivat olleet parantuneet ja arvet haalistuneet edes hiukan.

Kädet ovat tällä hetkellä suht. hyvässä kunnossa. Yritän hymyillä, mutta se on vaikeaa. Ylipäätään elämä on liian vaikeaa.

Taivas itkee hiljaa

Mietin blogin vaihtamista yksityiseksi. Ihan vain koska pelkään niin paljon, että joku soittaa vanhemmilleni tms. Yritän kuitenkin luottaa ihmisiin. Toivonkin, että jos joskus tekee mieli tehdä asioille jotain tai huoli kasvaa liian isoksi, tulette juttelemaan minulle. En halua vanhempieni enää kuulevan asioitani keneltäkään muulta kuin itseltäni.

Viikonlopun olin leirillä kuten edellisessä tekstissä taisinkin mainita. En oikein osaa sanoa miten siellä meni. Eilen olin päivällä suht pirteä ja vasta illalla paha olo iski lävitseni. En muista illasta juuri mitään. Muistan kuinka Karri yritti saada minut kertomaan jotain, mutta pääni sisällä tapahtui liikaa ja en saanut juuri mitään sanottua ääneen. Seuraavaksi muistan kuinka jäin ihan lyhyeksi aikaa huoneeseen yksin ja viilsin jalkaani seitsemän paskaa pikku haavaa. Sen jälkeen loppuukin kaikki muistot. Viesteistä ja laastareista päätellen olen viiltänyt ranteeseenkin ja Emma saattoi nähdä minut ranne verta valuen. En tiedä mikä minua vaivasi illalla. Halusin antaa ihmisille itsestäni iloisen kuvan, koska tuo jäi viimeiseksi leirikseni. Olin kuitenkin ihan hirveä. Minuun oli vaikea saada kontaktia ja en hallinnut itseäni. Siinä sitten meni sekin.

Jos olisin tarpeeksi vahva, jaksaisin pistää ajatuksilleni vastaan. Olen kuitenkin heikko. Pääni sisällä on helvetti ja kokoajan ajatus kuolemasta vahvistuu. Saunassa istuessani mietin mitä haluaisin sanoa viimeisinä sanoinani. Mietin millä keinolla tapan itseni ja päädyin siihen tulokseen, että sillä ei ole väliä kunhan kuolen. Mietin hautajaisiani ja jälkeen jääviä ihmisiä. Päivääkin mietin, mutta siitä en ole vielä varma.

Tiesin jo leirille mennessäni, että todennäköisesti se on viimeinen kerta kun näen Karrin. Olisin halunnut halata häntä ja kertoa kuinka tärkeä hän minulle on. Jotenkin kuitenkin en saanut sitä tehtyä. Suurimman osan muista leiriläisistä ehdin vielä nähdä, mutta olisin halunnut sanoa Karrille heipat. Ehkä pääsyy miksi en uskaltanutkaan oli se, että jos epäonnistun, joudun tekemään sen uudestaan.

Menen torstaina Tampereelle. Pääsen vihdoin kotiin! Ehdin nähdä pikaisesti Tampereen kavereitanikin. Jotenkin kuitenkin ahdistaa nähdä heitä. He ovat niin tietämättömiä kaikesta mitä minun elämässäni tapahtuu. Todennäköisesti he saavat tietää kuolemastani vasta kun joku lukee sen facebookista.

On niin monta ihmistä joille pitää sanoa hyvästit. Jotenkin on vain vaikea löytää sanoja. On muutama ihminen joille tiedän mitä sanon, mutta en uskalla.

Suunnittelin selkeän postauksen, mutta tästä on tullut taas kaikkea muuta. On vain taas niin vaikea muuttaa ajatuksia sanoiksi.

Tekisi mieli viiltää koko keho täyteen. Meinasin raapia kasvoni ja viiltää kaulaan. Jotenkin kuitenkin havahduin ajoissa. Sitä olisi ollut todella vaikea peittää. Toisaalta ei jaksa kiinnostaa näkeekö joku. Viiltäisin, mutta en jaksa alkaa siivoamaan sitä sotkua joka siitä tulisi. Yritän siis vain jaksaa huomiseen.

Ehkä se kuulostaa teistä typerältä, mutta romahdin itkemään koska kumpikaan sisaruksistani ei suostunut lainaamaan johtoa jolla olisin saanut kännykästä kuvat koneelle. Kännykän muisti on täynnä ja halusin tyhjätä sen. Tietenkään kumpikaan sisaruksistani ei voinut lainata minulle sitä piuhaa jonka olisin tarvinnut. Jotenkin niinkin pieni pettymys sai minut romahtamaan ihan täysin. Huusin ja itkin ja revin hiuksiani. Kaikki vain yhden johdon takia.

En jaksa enää elää. On vaikea nähdä pienintäkään valoa edessäpäin. Menen huomenna taas osastolle keskustelemaan Juuson kanssa. En uskalla sanoa hänelle tästä kaikesta. Pelkään liikaa sitä, että joutuisin taas osastolle. En uskalla sanoa oikein kenellekään mitään. Tänne kirjoittaminenkin on vaikeaa.

Olisipa joku ihminen joka kertoisi kaiken kääntyvän vielä hyväksi. Joku ihminen joka halaisi pahanolon pois. Minulla on paljon kavereita, perhe ja ammattilaisia tukiverkkonani. Silti koen olevani tosi yksin.

Onneksi sataa. Se rauhoittaa edes hiukan.



Sä mitä silloin teet,
kun on voimas ehtyneet
ja muistostasi ympärillä jää vain kyyneleet

Ja niin taivas itkee hiljaa

In your heart in, in your head, under your skin

Äänet pääni sisällä eivät jätä rauhaan. Kuulen käskyjä tappaa itseni, viiltää yms yhtä järkevää. Enkä edes jaksa taistella ääniä vastaan. Samalla tavalla haluan itse noita asioita joten miksi väittää äänille vastaan?

Sain tänään aikaiseksi mennä balettitunnille. Se meni sinänsä ihan hyvin. Vihasin peilikuvaani, mutta tänään kestin sen. Jaksoin myös lähteä nuortenleirille. Vaikka masennus yrittää ottaa valtaa elämässäni olen kuitenkin jaksanut vielä pistää sille vastaan edes pienissä määrin. Sen huomaa juuri siitä, että jaksan poistua kotoa.

Olen taas alkanut laskea kaloreita. En edes tarkoituksella vaan jotenkin se tulee alitajunnasta. Tänään olen syönyt 1300 kaloria mikä tuntuu liian paljolta vaikka samaan aikaan tiedostan sen olevan liian vähän. Tai no ei näillä läskeillä mikään määrä ole liian vähän. Suurin syy siihen, että syön on se, että olen niin tarkka hiuksistani. En halua luopua hyväkuntoisista hiuksistani. Eikä näistä olisi enää paljon menetettävää, koska hiukseni ovat niin ohuet muutenkin.

how much is it possible to hate yourself?

Yritän kirjoittaa mutta siitä ei tule mitään. Oikeastaan mistään ei tule mitään. Olen taas pudonnut niin pohjalle.

Haluan vain kuolla. Hetkeksi pääsin siitä ajatuksesta eroon, mutta se hetki on jo ohi. Vain harva tietää totuuden. Se on niin vaikea sanoa ääneen.

En saa itseäni rauhoittumaan. Olen itkenyt monta tuntia. Kaikki alkoi siitä kun yritin valmistautua lähtemään balettitunnille. Peilikuvani oli niin ällöttävä. Tiedostin lihoneeni, mutta en tiennyt että näin paljon. Romahdin lattialle itkemään. Äiti pakotti kuitenkin Saloon.

Menin akvaariolle, mutta ensimmäiset 1,5 tuntia meni siihen, että sain itkun loppumaan. Sen jälkeen sain itseni pakotettua raamikseen ja siellä mielialani parani edes sen verran, että kotiin lähtiessäni sain feikattua hymyn naamalleni.

Nyt kotona olen vain kuunnellut sisarusteni huutoa siitä kuinka ärsyttävä olen. Kuulemman jo siitä että tulen paikalle ärsyyntyy. Pikkuset myös alkoivat syyttää minua siitä, että olen laiska yms kun en käy kotona. Ja tottahan se on. Olen patalaiska paska niinkuin iskä on osuvasti joskus kuvannut minua.

Eilen viilsin käden täyteen pintanaarmuja. Olisin halunnut viiltää syvempiä ja lisää, mutta piti lähteä Saloon. Siinä meni neljän viikon tauko. Siis jos ei lasketa viime viikon maanantain säälittäviä viittä naarmua. Oikeastaan ei edes haittaa, että sorruin viiltämään. Lähinnä vain mietin miksi edes yritin lopettaa. Toki huomasin heti balettiin valmistautuessa, että joudun miettimään vaatteita tarkemmin, mutta ei se mitään.

Eli näin loistavasti minulla menee. Välillä on kuitenkin vielä hyviä hetkiä joten en täysin valehtele jos sanon asioiden olevan hyvin. On myös vaikeampi kertoa totuutra joten älkää ottako itseenne jos en suoraan sano totuutta.

Would you cry?

Mä haluan kuolla.
Mä aion kuolla.
Mä kuolen.

Itkisitkö sinä?